Independence day (1996) on megalomaanisiin tehostespektaakkeleihin jämähtäneen Roland Emmerichin kolmas suurleffa. Kuten kaikissa muissakin Emmerich-nimen alla kulkevissa leffoissa, myös Independence dayssa tehostepommit paukkuvat, pinta kiiltää ja dialogi kompastelee omaan mahtipontisuuteensa.
Independence day maalaa tutun tilanteen, jossa ihmiskunta (lähinnä USA) joutuu taiteilemaan veitsenterällä yllättävän uhan (avaruuden vihaiset alienit) iskiessä vasten kasvoja. Kaikki muu onkin yhtä suurta tekosyytä 90-luvun kärkitehosteryhmän tuotoksien esiintuomiselle. Rolandin itsensä ja käsikirjoittajatuttava Dean Devlinin kirjoittama henkilögalleria on kuin iso vitsi, jossa typeränilkeä puolustusministeri, sankarillinen pressa ja Will Smithin esittämä perhettään palvova sankarilentäjä jorisevat tyhjiä sanoja Isänmaansa nimeen.
Yksikään elokuvan hahmoista ei saa ilmaa allensa missään vaiheessa, ja kässärikin kulkee katastrofielokuvan tarkkaan merkattua polkua pitkin muistaen välillä pysähtyä rutistamaan kyyneliä katsojasta. Traagisuus tosin on sitä luokkaa, että krokotiilinkyyneliin jäädään. Tai oikeastaan tahattomiin naurunpyrskähdyksiin. Viimeistään David Arnoldin mahtipontinen musa vetää koko homman koomisuuden puolelle.
Lievätkö syynä sitten olleet elokuvan tekoon kasatut 75 miljoonaa dollaria vai kuinka, mutta ainakin projekti on vetänyt kuuluisia näyttelijöitä puoleensa (kassa)magneetin lailla. Bill Pullman, perusäksönhirou-roolin vääntävä Will Smith ja Jeff Goldblum uppoavat vuoronperään Emmerichin virittämän kliseeansan pohjalle. Goldblum rypistelee tiukimmin vastaan, saaden käsittämättömän typerään “silmälaseilla nördeksi” –hahmoonsa jotakin sisältöä. Silti jässikän oivallus vieraan pahan rodun tuhoamiseksi on sen luokan vitsi, että näyttelijätyö valuu hukkaan.
Vitseistä puheen ollen on hyvä mainita, että Bill Pullman ansaitsisi roolistaan jonkin sortin Comedy Awardin. Eihän Pullmannin ylinäyttelyssä vielä mitään isoa vikaa ole, mutta oijoi niitä vuorosanoja. Jo mainittu (lue: parjattu) musa soi ja Pullman vetää sielunsa kyllyydestä patriotismille lemuavia itsestäänselvyyksiä. Komeata ja oi-niin-sankarillista, tuumasi kuvauksissa Herra Ohjaaja, mutta katsojarukka se vain virittelee hirttoköyttä kattoon aina kun Vetomies pääsee ääneen.
Independence Dayn kokkareisen kärsimysnäytelmän kruunaa lopetus, jossa parin sekunnin klippeinä maailman muutkin kuusi miljardia ei-jenkkiä (lue: vähemmistö) pääsevät hengähtelemään sankarien voitolle. Fanfaarit soivat ja kaikkien on helppo unohtaa koettu tuska ja kuolema (once again!), sillä onhan Itsenäisyyspäivän kaksi ja puolituntisen aikana rymistelty niin iloisesti. Kaiken loanheiton jälkeen on kuitenkin todettava viimeisenä sanasena, että harvemmin E:n katastrofielementit ovat olleet näin lähellä viihdyttävyyttä ja että Independence dayn liian suuressa tarinassa oli vielä lapsena katsottuna oma viehätyksensä. Moisella ei vain paria pojoa enempää saalisteta, ei vaikka lihava leidi kuinka laulaisi ja taivaalta sataisi vihamielisiä örrimörrejä.
