Mia (Helin) on elänyt viisitoista vuotta Tukholmassa. Tytöstä on tullut suuren puhelintehtaan korkeasti arvostettu työntekijä. Hänellä on oma kallis kaksio ihan vain itseään varten ja uusi upea bemari, jonka nokan hän kääntää eräänä päivänä kohti Taalainmaata. Miksi? – Uuteen kämppään pitäisi noutaa pari juttua lapsuuskodista. Samalla voisi juhlistaa isäukon syntymäpäivää. Iisi keikka? Ei, sillä jo lähtiessään Mia tietää, ettei omien juurien kohtaaminen on tuskaa. Ne siellä, maalaiset, juoruavat, arvostelevat, piikittelevät, vähättelevät naisiakin ja ovat yleisesti järkyttävän kamalia ihmisiä. Rohkea moderni nainen uskoo kuitenkin kestävänsä pystypäin kaiken, jopa täydellisen Eivor-sisarensa (Ernst) teennäisyydet ne pari päivää, jotka hän aikoo kotitiluksilla viipyä. Selviäähän Mia jokaisesta ryyppyreissustaankin ilman ongelmia…
Masjävlar on osuva kertomus lähestulkoon kaikesta, mitä maalaisväestöön voidaan liittää. Vaikka Maria Blom on elokuvaohjaajana ja käsikirjoittajana kaikkea muuta kuin pitkän uran tehnyt huippunimi, hän on kyennyt ikuistamaan elokuvaksi legendaarisimmat maalaiskliseet lämpimällä ironialla ja siedettävän nykyaikaisesti. Siedettävän nykyaikaisesti siinä mielessä, että Blomin maaseudulla ei eletä suon ja kuokan aikaa, vaan tietokoneaikaa ilman kiinnostusta hypetettyjä tietokoneita kohtaan. Teknisesti siedettävyys tarkoittaa tässä taas sitä, että vaikka kamera liikkuu vikkelästi henkilöiden lomassa ja heiluu, sen liike ei häiritse katsojaa. Pikemminkin on kyse näyttelijöiden työskentelyä mukavasti korostavasta efektistä.
Elokuvan näyttelijät on valittu rooleihinsa selvästi hyvällä asiantuntemuksella. Mukana on monia aidonrouheita tyyppejä, kuten vaikkapa metsästysharrastuksellaan mahtaileva Ingvar (Aronsson) tai kaukaa viisaan oloinen ja lempeän äidillinen Barbro (Enberg), joille jokaisesta maalaiskylästä luulisi löytyvän vähintään yksi esikuva. Vaikka monien hahmojen voisi olettaa olevan koomisia, Blom on pitänyt huolen siitä, ettei yksikään hahmoista ole pelle tai maalaisjuntin irvikuva. Näille ihmisille voi toki nauraa, mutta samalla tulee nauraneeksi varmasti myös itselleen.
Ruotsista on viime vuosina tullut paljon hyviä, tuoreita elokuvaelämyksiä. Monet niistä ovat olleet komedioita tai ainakin melko hauskoja draamarainoja. Masjävlar kallistuu jälkimmäisten puoleen ja onnistuu olemaan varmasti yhtenä parhaimmista kyseisessä luokassa. Aivan huipputasoa se ei ole, sillä muutamat pienet klikit kuvissa ja jotkin juonelliset ratkaisut eivät anna sellaiselle syytä.
