Sergio Martino lienee eräs tuotteliaimpia ja monipuolisimpia italoroskan suoltajia. Vaikka miehen teokset olivatkin usein latteahkoja ja ylsivät ani harvoin genrensä huipputeosten tasalle, ne olivat lähes poikkeuksetta ammattitaitoisesti ja viihdyttävästi tehtyjä. Terminaattori-ripoffia ja perinteisempää post-apocalypseä yhdistelevässä Ohjelmoiduissa lihaksissa Martino marssittaa kasarimuodin ja happosateiden piinaamalle 90-luvulle Daniel Greenen soturikyborgi Pacona. Aina tilaisuuden tullen öljytyn ylävartalonsa paljastavan Pacon muskelit saattavat olla mekaaniset, mutta sydän puhdasta kultaa, eikä vailla muistikuvia ympäristöpastoria murhaamasta itsensä löytävä androidi henno surmata sokeaa vanhusta vaan livistää erämaahan ja päätyy siellä kädenvääntöotteluita emännöivän motellinpitäjä Lindan (Janet Agren) suojatiksi.
Kuten sanottu, Martino ei ollut mikään poropeukalo, mutta Ohjelmoituja lihaksia, kuten useimpia hänen elokuviaan, vaivaa varsinkin alkupuolella ei-toiminnallisten kohtausten sietämätön staattisuus ja omaperäisyyden puute. Kerronnallisesti kunnianhimoinen käsikirjoitus kuitenkin pelastaa paljon. Alkuasetelman paljastamisen jälkeen juonta lähdetään seuraamaan useamman eri ryhmän näkökulmasta. Yhtäältä tarkkaillaan Pacon pakomatkaa ja painiskeluja ihmisyyttään koskevien epäilysten kanssa, toisaalta taas tarinaa avataan myös häntä jahtaavien joukkojen taholta. Sekä FBI että Pacon häijyt ex-työnantajat nimittäin ovat kiinnostuneita saamaan hänen päänsä vadille. Suuryritysten kulissien takaisesta vallasta ammentavalla juonella olisi ainesta syvemmällekin yhteiskuntaan porautuvaan salaliittohuttuun. Siksi onkin hieman sääli, että huomattavan suuri osa elokuvasta degeneroituu Pacon nahisteluksi huonoksi häviäjäksi osoittautuneen kädenvääntömestari Raulin (George Eastman) kanssa, vaikka tästä toki saadaankin aikaiseksi rutkasti absurdia hupia.
Hahmogalleria on keskimääräistä kiinnostavampi ja omaperäisempi, samoin näyttelijät ovat pääosin hyvin valittuja. Daniel Greene Pacon roolissa tosin herättää alkupuolella hieman epäilyksiä, sillä toisin kuin habitukseltaan täydellisesti tunteettomien tappajien rooleihin soveltuva Arnold Schwartzenegger, pallinaamainen Greene on tappajarobotiksi piirun liian inhimillinen ja aivan liian kasari ollakseen cool. Elokuvan loppua kohden roolivalinta osoittautuu kuitenkin perustelluksi, sillä kemia Janet Agrenin kanssa toimii. Pacon eksistentiaaliset horinat menevät komedian puolelle, mutta nostavat hahmon yhtä kaikki pykälää kiehtovampaan kategoriaan.
Jos Martinon kerronta onkin steriiliä, toimintakohtauksista huomaa, että elokuvan tekemiseen on oikeasti jopa käytetty hieman rahaa. Helikopteriajoja käytetään runsaasti, ja mukana on myös jokunen poikkeuksellisen näyttävä takaa-ajokohtaus. Räime on asiaankuuluvan miehekästä ja machoilu kohoaa surrealistisiin mittasuhteisiin. Suurempaa jännitystä toimintakohtauksissa ei synny, sillä genren lainalaisuuksia noudattaen Paco on aivan yliluonnollisen kova jätkä. Tämän ohella hän on myös tappajarobotti, eli luodinkestävä. Kiitosta on kuitenkin annettava useista paljain käsin tapahtuvista päiden murskaamisista. Aseettomia mestauksia olisi saanut olla enemmänkin.
Ohjelmoidut lihakset on pöhköstä nimestään huolimatta aidosti toimiva toimintapläjäys, joka jopa tarjoaa muutamia tuoreita oivalluksia sekä todellisia yrityksiä käsitellä teemojaan. Italialaisen B-elokuvan parhaiden traditioiden mukaisesti leffa kuitenkin kiikkuu tasaisesti yleisluontoisen pöhköyden rajalla, ja juuri se tekee siitä niin nautittavan. Kuten Martinon toinen post-apokalyptinen rykäys, New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019, myös Ohjelmoidut lihakset on täysin pätevää viihdettä sekä hyvänä että huonona elokuvana, vaikkei aivan ylläkään isoveljensä värikkyyteen.
