Jos leffaa mainostetaan maskeerauksen Oscar-ehdokkuudesta, se jo osaltaan kertoo aika paljon. Anthony Hopkins on saatu lateksilla ja ties millä fällyillä niin vähän itsensä ja niin paljon ohjaajalegenda Alfred Hitchcockin näköiseksi, että ehdokkuus on jo sillä aivan ansaittu. Mutta käsikirjoituksensa puolesta tämä Psykon tekemisen aikaan kohdentuva leffa on kauempana täydellisestä.
Leffa alkaa ja loppuu jännityksen mestariksi nimitetyn “Hitchcockin” mustaa huumoria viljelevällä juonnolla, kuten oikeankin Hitchcockin tv-sarja ammoin. Mutta jos Hitchcock olisi Hitchin itsensä tekemä elokuva, se olisi jännittäviä hetkiä tarjoileva ja viileään tyylikkyyteen kietoutunut monikerroksinen elämys. Sen kuvasommittelussa, ääniraidalla ja leikkauksessa olisi sitä samaa kultivoitunutta ja tarkkanäköistä tuntua kuin juuri Psykossa tai esimerkiksi Vertigossa on aistittavissa. Ne tästä rainasta puuttuvat. On West Wing -tasoisen tv-draaman tuntua, mutta ei oikeastaan mitään sellaista, mikä olisi erityisen elokuvallista ja nerokasta. Juonikin lähentelee, jos nyt ei saippuaa, niin luxuskylpyvaahtoa kumminkin.
On kiehtova ajatus kuvata leffaksi Hitchcockin hermoja raastava yritys tehdä studion ja sensorien toiveita vastustava kauhuelokuva. Mutta Hitchcockissa tuo ajatus leijuu ilmaan kuin kupla ja poksahtaa laimeiden kerronnallisten kikkojen paineessa ennen kuin saavuttaa kutkuttavinta pistettään. Vika ei taaskaan ole näyttelijöissä, jotka ovat erinomaisia Hopkinsin lempeää ja viileää yhdistelevästä tulkinnasta Helen Mirrenin suolaista ja pippurista yhdistelevään tulkintaan maestron vaimo ja taustavaikuttaja Alma Revillestä. Puhumattakaan esimerkiksi James D’Arcystä jokaista silmänräpäystäkin anthonyperkinsmäisenä Anthony Perkinsinä. Varsinainen ongelma piillee siinä, ettei itsensä jännityksen mestarin pään sisälle ole ollut mahdollista päästä. Sitä toki yritetään, mutta yhtä onnahdellen kuin Kevin Costner -raina Mr. Brooksissa (2007). Päähenkilö pannaan keskustelemaan mielikuvitushahmon kanssa niin, ettei yleisön tarvitse arvailla symbolien ja muiden mutkikkaiden juttujen kautta, mitä päähenkilön mielessä lopulta mahtaa liikkua. Jo Hitchcock-leffan mainosjulisteet antavat vihiä siitä, että tämä elokuva on enemmän kallellaan pop-kulttuurin suuntaan kuin ns. korkeamman taiteen.
Mikä elokuvassa on onnistunutta – ajankuvan luomisen lisäksi – on Hitchcockin ja hänen Almansa välisen suhteen kuvaaminen. Jos elokuva olisikin kertonut vain siitä useamman vuoden ajalta, tuloksena olisi ehkä ollut painostavuudessaan, koskettavuudessaan ja yleensäkin antoisuudessaan rikkaampi elokuvateos kuin tämä. Nyt leffan tunnelma on parhaimmillaankin vain Tim Burtonin Ed Wood -teoksen (1994) tasoa. Kuriositeetit seuraavat toistaan, maestro rakentaa leffan ja kaikki poistuvat kotiinsa leikkaamaan kurkkua voileivän päälle. Vaikka Hitchcock on ohjaajamestarille kiltempi teos kuin viime vuonna valmistunut The Girl (joka kertoo puolestaan Hitchin myöhemmistä vaiheista Tippi Hedrenin ohjaajana), jälkimmäinen voittaa Hitchcockin elokuvana juuri siinä, että sen nimihenkilön voi uskoa pyörittäneen kauhusirkusta melkein miten tahtoo. Hitchcock on tosin The Girliä hauskempi tapaus, mitä elokuvan markkinointimateriaalikin antaa ymmärtää, joten kokonaisuutena Hitchcock pelaa puolelleen niukasti paremmat pisteet.
