Elokuvan sisällöstä vastaava Dziga Vertov laittaa elokuvansa alkuun lyhyen johdannon. [I]Mies ja elokuvakamera[/I] on koe, joka käsittelee visuaalisten ilmiöiden kinemaattista lähetystä. Se ei käytä apunaan välitekstejä, käsikirjoitusta tai teatteria. Se pyrkii olemaan ensimmäinen lause kansainvälisesti ymmärrettävässä elokuvan kielessä mikä on täysin erilainen kirjallisuuden tai teatterin kieliin verrattuna. Suurella työllä, arvailulla ja pakertamisella on mahdollista keksiä monenlaisia ideologisia, symbolisia tai ties-mitäisiä selityksiä Vertovin näkemykselle/kokeelle, mutta ne ovat turhia, sillä ne lainaavat muista kielistä.
Hyvin ohuena punaisena lankana on kameramies (Mikhail Kaufman) joka kantaa työvälinettään vaikeisiin paikkoihin ja muutenkin vaarantaa itsensä kuvatakseen moninaisia asioita. Kamera menee kaikkialle ja kuvaa paitsi ihmisiä myös koneita joita he käyttävät. VErtov käyttää kaikkia käytettävissä olevia konsteja. Kuvausnopeus vaihtelee, tapahtumat esitetään takaperin, päällekkäin ja limittäin ja jopa työväline elää itsenäisesti. Pyörryttävä kuvavirta näyttää paitsi teollisuutta myös liikennettä, urheilua ja ilonpitoa. Selvä on että Vertov on joutunut tekemään teatteria kuvatakseen tiettyjä jaksoja, mutta se siedettäköön uhrauksena utopialle. Vasta leikkaushuoneessa elokuva muodostuu ja yleisökin on osa jo nähtyä elokuvaa. Lisäksi Vertov lyö mukaan suorastaan musertavan määrän kuvastoa tuntiin, sillä rytmi on tarpeeksi nopea muuttaakseen yksittäiset kuvat silkaksi tajunnanvirraksi.
Tarkkaa analyysia ja arviota on mahdoton antaa. [I]Mies ja elokuvakamera[/I] on kunnianhimoinen kokeilu, naturalistinen dokumentti, tajunnan kappaleiksi nutistava uni ja mitä tahansa muuta mikä katsojan mieleen loikkaa selitykseksi. Yhdellä mittarilla kyseessä on kammottava, vaikeaselkoinen ja nykivä räpellys ja sama mittari sanoo että kyseessä on mestarillisesti toteutettu nerokas dokumentti tärkeästä aiheesta. Mahdoton elokuva tulkita oikein ja sellaisena ansaitusti klassikko.
