Syksyn xXx-tykityksen tuottaman pettymyksen jälkeen tuli valittua viikonlopun leffaksi se aito ja oikea Bond. Komea ja ronski sankari, upeita naisia, kauniita maisemia ja hengästyttävän kiihkeä juoni – tai sitten ei.
Jo alkukohtaus sai kiemurtelemaan nolostuksesta – kumiasusta kuoriutuva James oli niin täysin väärässä ympäristössä. Seuraavan idioottimaisuuksiin venyvän takaa-ajokohtauksen aikana alkoikin leffan pääjuoni sekiytyä, tavanomaisine käänteineen. Mutta sitten alkaa tapahtua! Alkutekstien aikainen kuvavirta Madonnan rytmittämänä on leffan parasta antia kerronnallisesti. Ensi kerran koin James Bond elokuvassa hetken, jolloin kuva oli niin raaka ja paljas, että jouduin sulkemaan silmäni.
Ikävä kyllä tämän elokuvan tähtihetken jälkeen luisutaan taas vanhoille rapaisille raiteille. Bondi tulee ja menee ja tapaa kauniin naisen ja pahiksen ja on suuri keksintö ja politiikkaa ja kuoleman uhka ja älyvapaita keksintöjä ja kaiken keskellä kulahtaneen näköinen Pierce Brosnan yrittää hönkiä eloa myyttiseen sankariin, jonka ohi aika ajoi näkymättömällä autolla kai joskus 80-luvulla.
Uuden Bondin parasta antia ovat sen naiset, ääneellään Madonna (jonka näyttelijäsuoritus tosin olisi voinut yhtä hyvin päätyä leikkauspöydälle) ja Halle Berry, joka osoitti omaavansa aineksia todelliseen kick ass- naissankaruuteen, vaikka formaatin mukaisesti saikin antautua Jamesin pelastettavaksi. Mutta mielikuva jäi, että tämä mimmi pärjäisi ihan omillaankin. James Bond itse – mahtoiko se xXx sittenkään kopioida Jamesia, vai yrittikö James epätoivoisesti esittää xXx:ää? Ainakin Vin Diesel kumipuvussa herättäisi tässä katsojassa aivan erilaisia tunteita.
Nimimerkki: olga
