Suuri gangsterisota tarkastelee David Aaronson -nimisen rikollisen elämää 1900-luvun alkupuoliskon Amerikan yhdysvalloissa. Kerronta on palapelimäistä ja tutkailee Aaronsonin elämää nuoresta pojasta vanhaksi ukoksi.
Pidin elokuvasta paljon. Se on kaunis ja herättää jonkin verran myös ajattelemaan. Kyseessä ei siis ole mikään päätön räiskintäpätkä, vaikka suomennos antaakin niin odottaa, vaan elämää pohdiskeleva tekele. Väkivaltaa on kylläkin luvassa niin paljon, että heikompaa voi hirvittää. Mutta onko Suuri gangsterisota viihdyttävä? Hauska se ei ainakaan ole. Viekö se mukanaan? Onko sen tempo tarpeeksi vaihteleva, ja onnistuuko se lukitsemaan katsojan maailmaansa ja heittämään avaimen pois?
Jos pitäisi vastata kyllä tai ei, vastaus olisi kyllä, mutta kun kerta on vielä tilaa kirjoittaa, niin laajennetaan skaalaa hieman.
Suuri gangsterisota etenee hitaasti kuin ensimmäiset höyryveturit. Ja se junnaa myös paikoillaan. Siihen sillä tosin on oikeus, koska myös päähenkilön elämä junnaa paikoillaan. Kohdassa, jossa kuvataan Aaronsonin nuoruutta, Leone kuitenkin paljastaa kyntensä ja luo energisellä kamerankäskytyksellä ja temmolla niin paljon elinvoimaa, ettei se voi jäädä huomaamatta. Mutta venyykö ajoittaiset taantumat liian pitkiksi? Herpaantuuko elokuvan ote katsojasta hetkittäin?
Ajoittaisen pysähtyneisyyden lisäksi miinusta tulee tavallisuudesta. Päähenkilö, eivätkä elokuvan tapahtumat ole mitenkään erikoisia. Päähenkilö ei ole sairas, tyhmä, viisas, ilkeä, eteenpäin pyrkivä tai mielenvikainen. Tapahtumatkaan eivät ole sen erikoisempia. Plussaa tulee kuitenkin raiskauskohtauksista, niin kauheita kuin ne ovatkin. Niissä päähenkilö näyttäytyy robottimaisena, eläimellisenä ja pahana kuin piru itse. Niissä henkilökuvaus porautuu hetkellisesti mielen syvimpiin ja synkimpiin onkaloihin.
Mutta joka tapauksessa tavallisuus herättää muutamaan otteeseen kysymyksen, että kannattaako kyseisestä aiheesta ylipäätään tehdä elokuvaa. Rikollisen elämäkerta? Voiko aiheelta odottaa paljoa kauniutta, hyvyyttä ja elinvoimaa? Loppupeleissä vastaan, että voi ja että aiheesta kannattaa tehdä elokuva.
Aiheesta voi saada aikaan erinomaisen tekeleen, kunhan ei tee elämästä liian synkän oloista, vaan antaa elokuvalle piristysruiskeita, kuten Coppola teki Kummisedässä Miken matkustaessa Sisiliaan. Hän ei skipannut kyseistä matkaa, vaan teki siitä erittäin kauniin (musiikki, nainen, luonto) ja kutkuttavan – jäämättä kuitenkaan paikoilleen junnaamaan.
Vaikka elokuvan onkin hyvä pohdiskella elämää, niin ei se tarkoita, että elokuvan tarvitsee pysähtyä ja antaa katsojalle kohtuuttomasti aikaa. Elämää voi pohdiskella onnistuneesti myös melkoisella vauhdilla ja vilskeellä, kuten eräässä ranskalaisessa elokuvassa nimeltä Sydänystäviä.
Leonekin onnistuu pienillä yksityiskohdilla tekemään aiheesta varsin mielenkiintoisen. Esim. erikoislaatuinen kohtaus, jossa jengi kääntyy hetkellisesti Davidia vastaan, ja kuvauspaikalle on tuotu rekvisiitaksi Paavin istuin, ja eräs jengiläisistä soittaa pan-huilulla Morriconen säveltämää tunnusmusiikkia.
Kokonaisuutena elokuva on erinomainen, eikä todellakaan mainettaan huonompi. Kaikki perusasiat ovat kunnossa (näyttelijätyö, käsikirjoitus, lavastus, puvustus, musiikki) ja mielenkiinto jaksaa kyllä pysyä yllä loppuun asti.
Tämä ei todellakaan ole niitä hirvittäviä kahden tähden elokuvastuksia, joissa näyttelijät ovat huonoja, käsikirjoitus heikko, kuvaus sekavaa, tempo tasaisen hakkaavaa ja roolihenkilöt ärsyttäviä.
