Viimeisimpien menestyksekkäiksi osoittautuneiden teatteriproduktioiden klassikkofilmatisointien jälkeen Akira Kurosawa päätti koettaa jälleen taitojaan hyväksi havaitulla kaavallaan, tällä kertaa taas venäläisen klassikon parissa. Maksim Gorkin näytelmään perustuva teos kuuluukin jälleen mestarin huonomaineisimpien ja jo omana aikanaan parjattujen floppien joukkoon. Muutaman muun kurosawan ohella tätä käsillä olevaa teosta ei taida olla suomalaisittain mahdollista tätänykyäkään saada hyllyynsä kuin kalliina import-julkaisuna.
Elokuvan tarina sijoittuu rähjäiseen slummiin, ironisesti Edo-kaudelle ja Japanin omalle nostalgiselle belle epoquelle. Joukko yhteiskunnan pohjasakkaa asustaa keskenään pienessä rähjäisessä murjussa; kukin elää tavalla tai toisella kauniissa valheessa ja unelmissa paossa karua todellisuutta.
Yksi köyhistä on Toshiro Mifunen esittämä sukunsa loisteliaassa menneisyydessä elävä samurai, joka uskoo olevansa korkea herra vielä slummeissakin. Yksi on entinen alkoholisoitunut näyttelijä, joka uskoo edelleen vakaasti nousevansa takaisin tähteyteen. Yksi on prostituoitu, joka nähdään lähinnä tuijottamassa haaveilevasti kaukaisuuteen koko elokuvan ajan.
Tähän seuraan saapuu pyhiinvaelluksella oleva vanhus kertomaan viisauksiaan. Kyseinen hahmo on ainut, joka näkee todellisuuden sellaisena kuin se oikeasti on, vaikka ukon viisaat puheet ovatkin vain kaunista valhetta. Eihän valhe, kuten ukko sanoo, aina ole pahaksi sen enempää kuin totuus hyväksikään.
Seuraa elokuvan ensimmäinen yllätys: näennäisestä nihilistisyydestä ja synkistelystä huolimatta kyseessä on musta komedia ja kaikki köyhät ovat ensisijaisesti koomisia hahmoja. Elokuvan keskeisenä teemana on jälleen kysymys siitä, mikseivät ihmiset ole hyviä toisilleen.
Teknisessä mielessä Pohjalla taitaa olla Kurosawan koko tuotannon simppelein elokuva. Tämähän onkin kuvattu vain kaksissa lavasteissa ja useammalla kameralla ilman mitään sen ihmeempiä trikkejä, leikkaustekniikoita tai tehokeinoja. Pääpaino on aikansa tähtinäyttelijöiden saumattomassa yhteispelissä sekä käännöksen yllättävänkin hyvin kestäneessä dialogissa.
Pohjalla on taatusti eniten kriitikoita ja yleisöä jakava Kurosawan elokuvista; toisille tämä on taatusti pahinta ja tylsintä, mitä mies on kuuna päivänä mennyt tekemään kun taas toisille tällainen riisutumpi tyyli todennäköisesti istuu siinä missä ne kaupallisemmat ja viihdyttävämmätkin kurosawat. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään, vaikka kyllä tässä omaankin makuuni niistä parhaista teoksista jonkin verran jälkeen jäädään.
