Hyvät katselukokemukset syntyvät useammin sattumalta kuin varta vasten etsimällä, kuulostelemalla ja laskelmoimalla. En tiennyt mitään Alone in the Dark- pelistä saatikka Uwe Bollista, mutta sci-fin, toiminnan ja mystiikan ystävänä päätin antaa leffalle mahdollisuuden. Ja kas, pääosassa sattui vielä olemaan suosikkileffapersoonani Christian Slater.
Leffasta ei voi nauttia, jos jokaista osa-aluetta puntaroi erikseen. Slater taantuu näyttelijänä alun perinkin heikompien Tara Reidin ja Stephen Dorffin mukana, erikoistehosteet eivät ole aikansa tasolla, toiminta ei ole Matrixin veroista ja dialogiin tunnutaan sisällytetyn vain se kaikkein välttämättömin ilman mitään persoonallista tai hauskaa.
Osien kömpelyydestä huolimatta kokonaisuus kulkee parhaimmillaan tyylikkäästi. Alkupuolen kerrontaa maustetaan hienosti muinaisten abkanien tekosilla ja myöhempien aikojen tutkimuksella, mistä siirrytään melko luontevasti vauhdikkaampiin kohtauksiin. Tarinassa on yllättävän paljon ulottuvuuksia (Edward Carnbyn (Slater) lapsuus, artefaktien metsästys, ihmisten maailmaan karanneet hirviöt ja niiden torjunta sekä monet henkilöt motiiveineen), mutta monet niistä kuitataan liian lyhyesti ja loput katseluajasta täytetään asemachoilulla ja juoksentelulla.
Jos elokuvalla olisi vaikka puolisen tuntia lisää mittaa, pystyttäisiin aineksista ottamaan enemmän irti ja täten paikkaamaan juostenkustua vaikutelmaa. Joskus vähemmän voi olla enemmän – viimeisessä kaupunkikohtauksessa on karumpi maailmanlopun tunnelma kuin elokuvan muutenkin heikoimman viimeisen puolituntisen räiskinnässä.
Alone in the Dark on onnistuneempi lähtökohdiltaan kuin valmiina tuotoksena, mutta siltikin mainettaan selvästi pirteämpi ja elinvoimaisempi tekele. Sen ottaminen huonon elokuvanteon varoittavaksi esimerkiksi tuntuu vähintäänkin mielivaltaiselta.
