Olen pitkään olettanut ja pitänyt itsestäänselvyytenä, että puhuttaessa Suomen parhaasta leffasta Tuntematon sotilas on ylhäisessä yksinäisyydessään ja aivan omassa kategoriassaan. Näin ei olekaan, vaan olen elänyt valheessa! Timo Koivusalon mainio Kulkuri ja Joutsen pieksee muut perinteiset Suomimuusikkokuvaukset puhtaasti ja on Tuntemattoman rinnalla yhtä tiukasti kuin pullo Repen kädessä.
Odotukset Timo Koivusalon kunnianosoitusta Helismaa-Rautavaara-akselia kohtaan eivät olleet kovin korkealla, mutta voi sitä iloa, kun tarina Suomen omista reissumiehistä ja muusikkoneroista lähtee käyntiin. Yleissointi on mollivoittoista, kaunaa kannetaan selkä mutkalla, ja konjamiinipullon kierrätystä ei voi pysäyttää mikään. Ja siinä sivussa iskelmävirtuoosit, nuo tuon ajan rokkarit, loihtivat ilmaan mitä hienoimpia melankoliasta voimansa ammentavia musiikkiteoksia. Tämä elokuva on matka hienon musiikin ja nostalgian pariin.
Elokuva keskittyy aikavälille 1949-1965, ja tarina alkaa keihäsmestari Tapio Rautavaaran (Tapio Liinoja) vasta aloitellessa viihdeuraansa. Parivaljakosta Rautavaara & Reino Helismaa (monikasvo Martti Suosalo) kasvaa todellisia kansanviihdyttäjiä, joiden mukana roikkuu itse Pekka Puupääkin eli Esa Pakarinen (Heikki Nousiainen). Sitten kaiken loiston keskellä homma sortuu. Kaunaa ja katkeruutta vai? No, ainakin ylpeät ammattimiehet ottavat n. vuosikymmenen mittaisen eron toisistaan. Kummatkin tekevät omaa työtään täysillä matkaten halki Suomenmaan. Välillä koko sinivalkea taivas tuntuu kaatuvan poikain niskaan, ja välillä muusikon elämä on todellista juhlaa. Aivan kuin heidän musiikkinsakin, joka ammentaa voimaansa laidasta laitaan ulottuvista tunteista.
Välirikon jälkeen sanoittajaguru Helismaa aloittaa ennennäkemättömän tiuhan tuotantotahdin (ja useilla salanimillä tietenkin). Miehen kynästä syntyy musiikkia niin itselle kuin vaikkapa Toivo Kärjelle, ja siinä sivussa valmistuvat Ola Fogalbergin sarjakuvahahmoihin perustuneet Pekka ja Pätkä-käsikirjoitukset suoraan kansaa huvittamaan. Ja kuten Kulkuri ja joutsen korostaakin, kriitikot tyrmäävät kaiken mihin Repe viihteen osalta koskee.
Ensimmäinen dramaattinen hetki koetaan, kun Pätkänä paremmin tunnettu Masa Niemi päättää päivänsä pullon kautta. Surullinen tunne kulkee selkäpiissä tumman kuvan leikatessa kuvaamaan Masa Niemen (siis miehen, joka sanoi juovansa tieteellisesti, pitääkseen vireen yllä iltamakiertueilla) hautajaisia. Tästä kaikki hiljalleen kääntyy Repen ja Tapion uuteen nousuun, ja tunnelma tiivistyy entisestään, kun Helismaa sairastuu syöpään, ja tekstit alkavat saamaan yhä tummempia sävyjä. Vuonna 1965 koko tarina saa sitten päätöksensä, pitkän sairauden vaivaaman Helismaan poistuessa autuaammille sanoituskentille. Koittaa tietyn aikakauden päätös ja myös tämän mainion elokuvan loppu. Sinne haudan juureen jää Suomipoika seisomaan, tavallistakin hiljaisempana, ja loppusävelet soivat – esirippu vedetään alas. Tavallista hiljaisempana istuu myös Arsi T. Elokolikko, sen verran syvän vaikutuksen tämä elokuva teki.
Ja mitä tästä kaikesta suht-koht todenmukaisesta kerronnasta jäi käteen? Paljonkin, vastaa Arsi. Ensinnäkin näyttelijävalinnat ovat osuneet kertakaikkisen nappiin, Koivusalolle tyypillinen rikkonaisuus on lähes kokonaan poissa ja aihe hallussa. Nostalgista Rillumarei-henkeä sodanjälkeisestä Suomesta, sitä tämä on. Ja kaikkien komeiden melankoliasävyjen (Esim. mahtavat Kulkurin iltatähti, Olkoon näin, Juokse sinä humma) ja paatoksen keskeltä löytyvät ne iloisemmatkin sanat rivien välistä: “Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa”?. En voi sanoa muuta kuin, että mainio elokuvakokemus ja kertomus ehkäpä Suomen kaikkien aikojen valovoimaisimmasta parivaljakosta! Miettikääpä näin lopuksi seuraavia faktoja: “Reino Helismaa teki elämänsä aikana 8 näytelmää, 10 revyytä, 104 radiohupailua, 32 elokuvakäsikirjoitusta ja noin 5 000 laulutekstiä”. Hiljaiseksi vetää jo tuo, vai mitä? Kyllä kunnianosoitus olikin paikallaan.
PS. Jokaisen Viikate-yhtyeen fanin on pakko nähdä tämä. Sen verran aasinsiltoja löytyy Routaisten peltojen pehtoorien suuntaan.
