Vanhan sanonnan mukaan mikään ei ole elämässä varmaa – paitsi kuolema. Darkhunters -elokuvassa Dominique Pinonin esittämä Charlie saa huomata, ettei tämäkään ole mikään itsestäänselvyys. Eräänä aamuna Charles nimittäin herää, tai herää ainakin henkisesti, miehen sielu vaeltaa vielä maan päällä, mutta ruumis on kuollut. Charles saa apua tuntemattomalta naiselta, jonka tehtävä on pelastaa eksyneet sielut, ennen kuin pahan voimat pääsevät käsiksi. Tarina kertoo, että ihmissielu on erittäin arvokasta valuuttaa helvetissä…
Tarina oli etukäteen ihan lupaavan oloinen, ja odotukset olivat jonkinasteiset, huolimatta Robertsin aiemmin aiheuttamsta pettymyksestä. Hetken elokuvaa katsottuani totesin, että odotusarvot eivät tule täyttymään, ei millään muotoa, ja Roberts jatkaa samalla linjalla, kuin aiemmin. Elokuvan lopputekstien rullatessa voi vain todeta, että olipa huono. Elokuva oli kaikin puolin todella heikko tekele, erikoistehosteet oli mitä oli, juoni oli lopulta hämärä, näyttelijäsuoritukset umpisurkeita. Malliesimerkki elokuvasta, missä on kaikki mennyt pieleen, vai onko sittenkään? Tutustuin nimittäin aiemmin saman ohjaajan, Johannes Robertsin elokuvaan Hellbreeder, joka oli vielä tätäkin huonompi, jos mahdollista. Mahtaako Robertsissa olla ylipäätään minkäänlaista ainesta ohjaamaan tai käsikirjoittamaan elokuvia. Ehkä kässärit voisi jättää vain omiksi muistoiksi pöytälaatikkoon.
Tämä on elokuva, jota ei voi suositella kenellekään. Ja kyllä, minä pidän 2000-luvun kauhuelokuvista, siinä missä vanhemmista klassikoistakin. Mutta Darkhunters ei kuulu siihen joukkoon, mistä pitäisin. Samat sanat pätevät myös Hellbreederiin.
Darkhunters on harvinainen elokuva siitä, että se sai minut melkein itkemään… ei siksi, että se olisi ollut niin koskettava, vaan siksi, kun ajattelin muutamaa vuokraamiseen kulunutta europoloista…
nimimerkki: Jiggy
