Haamut ne on mallioppilaallakin. Ja vaikka kyse on Stephen King -elokuvasta, ei kyseessä ole tällä kertaa konkreettinen haamu, vaan psykologinen painajainen.
Todd Bowden (Renfro) on leffan nimen mukaisesti pinko teinipoika, joka löytää naapuristostaan natsileirillä toimineen ja sittemmin menneisyyttään paenneen vanhuksen (McKellen). Puoliksi kiristämällä poju hankkii kärsivän vanhuksen uudeksi ystäväkseen ja imee iilimadon lailla tämän kertomat painajaiset itseensä. Siinäpä sitä sitten ollaan taas pakkomielteen ansassa, josta King on saarnannut onnistuneesti jo aiemmin (mm. Christine tai vasta valkokankaalle siirtymässä oleva Buick 8).
Siksipä onkin harmillista myöntää, että Mallioppilasta ei voi kelpuuttaa onnistuneiden elokuvien joukkoon, päinvastoin: sen lopputodistukseen lyödään numerot, jotka saattaisivat monet oppilaat itkun partaalle. Syynä on jännityskohtien luvaton poissaolo. Ja mitäpä on trilleri ilman jännitystä? Sanasen voisi sanoa myös siitä, kannattaako kirjasen parhaat hetket jättää pois kässäristä, mutta antaa nyt olla. Kirja menköön kirjana, ja tämä huono leffa huonona leffana.
Jotakin Apt Pupilista kertoo se fakta, että harva tunnistaa sitä osaksi Bryan Singerin (X-Men, X2, Epäillyt) filmografiaa, vaan on ansiosta työntänyt leffan unohduksen maille. Ihan mukavan roolin vetävälle McKellenille kyseessä on harmillinen seikka, muille ei niinkään. Latteuden kruunaavat David Schwimmerin kalapuikkoviikset. Näinhän kukaan ei arvaa, että Rosshan se siellä luuraa… nörttinä opettajahahmona.
