Onni. Siinäpä vasta vaikeaselkoinen käsite. Ihmiskunnan aamunkoitosta saakka onnellisuuden kaavaa on yritetty vimmaisesti ratkoa, mutta kuten nopea vilkaisu nykyiseen maailmaanmenoon osoittaa, ei tämän yhtälön selvittämisessä ole kovinkaan hyvin onnistuttu. Onnen moniulotteisuutta ja paradoksaalisuutta tutkii myös ohjaaja Jill Sprecher tässä vuonna 2001 valmistuneessa minimalistisessa pikkudraamassa Thirteen Conversations About One Thing. Elokuvassa abstraktit asiat saavat konkreettisen muodon, mutta loppupeleissä katsoja jää kuitenkin yksin kysymystensä kanssa. Mitä onnellisuus on? Mistä onni koostuu?
Epävarma taloudenhoitaja, itseensä pettynyt osastopäällikkö, juppimainen lakimies ja kaavoihinsa täydellisesti kangistunut yliopiston professori. Ensisilmäyksellä näillä neljällä ei näyttäisi olevan juurikaan mitään yhteistä, mutta asiat kuitenkin muuttuvat, kun onni pikkuhiljaa paljastaa heille monet kasvonsa. Erinäisten sattumien kautta tilanne onkin yhtäkkiä aivan toinen, ja jokainen joutuu arvioimaan elämänsä uudelleen. Ankaran itsetutkiskelun jälkeen mikään ei enää ole entisellään ja päähenkilöille valkenee, että toisen onni ja toisen epäonni tasapainoilevat samalla ohuella nuoralla.
Ammattitaidolla ja antaumuksella rakennettu Thirteen Conversations About One Thing on varsin onnistunut episodielokuva, joka koostuu pienistä tarinoista, jotka sitten leffan edetessä sivuavat ja leikkaavat toisiaan. Esimerkiksi Pulp Fictionin ja Short Cutsin myötähän tällaiset sirpalemaiseen kerrontaan nojaavat elokuvat ovat olleet kovassa huudossa viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta Thirteen Conversations vie idean astetta pidemmälle. Elokuvan eri osiot nivoutuvat yhteen varsin yllättävällä tavalla, eikä ohjaaja Sprecherin valvovan silmän alla leffaan ole päässyt eksymään minkään sortin epäloogisuuksia, eli kohtauksesta toiseen siirtyminen tapahtuu saumattomasti ja uskottavasti. Tuloksena on hiljainen ja pelkistetty palapeli, joka periaatteessa kasataan katsojan puolesta, mutta valmiin kuvan tulkitseminen jää toki sohvaperunan harteille.
Elokuvan riisuttu linja jatkuu myös audiovisuaalisella osastolla. Musiikkia ei pahemmin kuulla ja tapahtumapaikatkin ovat neutraalisti valaistuja ja arkirealistisia. Juuri sellaisia loukkoja, joissa voisi itsekin kuvitella ryhtyvänsä miettimään oman elonsa mielekkyyttä. Elokuvan tapahtumat ja sen toteutustapa muodostavat mielenkiintoisen ristiriidan. Päähenkilöt riutuvat henkilökohtaisten kriisitilanteidensa kurimuksessa, mutta tästä huolimatta, tai oikeastaan juuri tästä johtuen Jill Sprecher antaa kohtausten kehittyä omalla painollaan ja hänen ohjaustyöskentelynsä huokuu ihailtavaa harmoniaa. Tähän kun vielä lisätään hyvää dialogia sisältävä käsikirjoitus, joka sekin on Sprecherin oma hengentuote, ja se tosiasia, että kyseessä on vasta Sprecherin toinen kokopitkä elokuva, niin lopputulosta voi todellakin pitää poikkeuksellisen onnistuneena.
Laadukas dialogi toki valuu osittain hukkaan, jos elokuvasta ei löydy päteviä näyttelijöitä puhaltamaan henkeä sanoihin. Tässäkään suhteessa Thirteen Conversations About One Thing ei onneksi petä. Orkesteria johtaa Glengarry Glen Ross-kulttielokuvassa säväyttänyt veteraaninäyttelijä Alan Arkin, joka esittää katkeroitunutta konttorirottaa lakonisesti ja jopa ilmeettömästi, mutta hahmon rajallisuudesta huolimatta hän onnistuu sanomaan uskomattoman paljon repliikkiensä kautta. Arkinia komppaavat mm. Matthew McConaughey, Amy Irving ja aina luotettava John Turturro. Niin loistavasti kuin jokainen näyttelijä urakastaan suorituukin, niin silti olisin ollut valmis kidnappaamaan naapurin rotukissat ja myymään ne mustassa pörssissä, jos McConaugheyn sijaan röyhkeää asianajajaa olisi esittänyt vaikkapa Philip Seymour Hoffman tai Ed Norton. McConaughey ei missään nimessä ole roolissaan huono, mutta kovassa seurassa hän on kuitenkin selvästi se heikoin lenkki, ja tämä puolestaan on suurin yksittäinen syy siihen, että Thirteen Conversations ei täysin kykene murtautumaan todellisten klassikoiden joukkoon. Sääli mikä sääli.
Pienestä nurinasta huolimatta Thirteen Conversations on täyttä tavaraa, jonka kohdalla kaksi katselukertaa on minimivaatimus. Elokuva ei ole mikään ylivaikea älykköleffa, mutta sen lukuisat tekniset nyanssit ja kerronnalliset hienoudet suorastaan huutavat lähempää tarkastelua avautuakseen oikein todenteolla. Maltillinen ohjaus ja rautaiset roolityöt yhdistettynä universaaliin tematiikkaan tekevät Thirteen Conversations About One Thingista varman valinnan jokaiselle laatudraamaa janoavalle. Se on samalla myös hyvä osoitus siitä, että rapakon takana ei olla täysin unohdettu hyvää makua, vaikka siltä saattaa ehkä joskus tuntuakin.
nimimerkki: esimies
