Kun katselee suomalaisen elokuvan nykytilaa, niin minulle ainakin tulee mieleen heti Levottomat jatko-osineen, mikä ei merkkaa kovin hyvää. Sen jälkeen tulee mieleen Aleksi Mäkelän toimintapläjäykset ja Markus Selinin niihin sijoittamat pennosensa, eikä vielä silloinkaan paljon kehumista ole. En nyt väitä, että Mäkelän elokuvat olisivat huonoja, mutta ne ovat lähempänä Hollywoodia, kuin Markku Pölöstä. Onneksi välillä ilmestyy mukavia poikkeuksia, niin kuin tällä kertaa tykitysvuorossa oleskeleva Ystäväni Henry. Auli Mantilan kynästä lähtenyt tarina ja saman naisen käsien takoma filmi edustaa ylpeänä hyvää suomalaista elokuvaa.
Tässä välissä olisi luvassa pieni tutustumistuokio tämä leffan maailmaan: Elokuvan alussa 12-vuotias Elsi (Alroth) ja hänen äitinsä Paula (Willberg) kurvaavat autolla pihaan, kun he palaavat lomamatkalta. Joku on penkonut Elsin huoneen tavaroita, mutta eihän äiti tietenkään usko. Samoihin aikoihin Elsi potee pientä kaveripulaa, mutta hän löytää siihen lääkettä Citymarketin pihalta. Siellä on ostoskärryjä työntelevä poika nimeltä Henry (Rantanen), joka ystävystyy Elsin kanssa. Uintikierros Henryn kotona ja Elsin koulusta lintsaaminen aloittavat mystisen tapahtumasarjan, josta enemmän kertominen tuottaisi vain pelkkää turhaa spoilaamista, joten jos haluatte tietää tarinasta lisää, niin katsokaa itse leffa.
Mantila osaa nautiskella leffantekemisestä, eikä tule kohtaa, missä ei huomaisi ohjaajan suurta panostusta. Syksyiset värit ja jännä tunnelma tuo hommaan mukaan kiehtovaa salaperäisyyttä, eikä sitä voida mitenkään kiistää. Tarinankerronassa on otettu selvästi mallia monista trillereistä, vaikka kyseessä onkin melkein puhdasta draamaa. Myös kameraa osataan käsitellä ja jokainen kuva on rujolla tavalla erittäin kaunis. Paljon elokuva kysyy, eikä anna valmiita vastauksia, vaan käskee katsojan itse mietiskellä, mikä on tietenkin aina hyväksi teokselle.
Henkilöt ovat mukavan salaperäisiä, mutta samalla Mantila paljastaa hiljalleen henkilöistä uutta tehden heistä samalla erittäin syviä kokonaisuuksia. Vain Elsin äiti Paula jää jotenkin vähän tyhjäksi henkilöksi, vaikka häntä Hellen Willberg hyvin näytteleekin. Henryn isänä nähtävä Pertti Sveholm tekee vakuuttavaa jälkeä, mutta leffan todelliset loistepisteet ovat lapsinäyttelijät Ninni Ahlroth ja Aleksi Rantanen, joiden luontevuuden kuvailemiseen menisi monta sanaa. Vielä täytyy antaa kiitosta Henryn äitiä näyttelevälle Ylva Ekbladille, jonka roolisuoritus on kyllä todella vahva. Mitään julkkiksia ei kameran edessä heilu, mutta näyttelijöiden jälki on kuitenkin erinomaista.
Minulta lähtee aina tukea suomalaiselle elokuvateollisuudelle, vaikka ei sieltä aina tällaisia helmiä tipahtele, mutta onneksi tämä käveli vastaani. Elokuvan teemoja ovat mm. onnellisuus ja lapsuus, joita käsitellään hienosti. Korvien välissä oleva möykky saa vihdoinkin jotain toimimisen arvoista ajateltavaa. Myös realismi kukoistaa, sillä jotkut kohtaukset olivat suoraan, kuin minun pikkusiskoni ja hänen kavereiden välisistä riidoista. Elämä ei tässä elokuvassa ole mitään kiiltokuvamaista hollyhuttua, vaan Mantila näyttää asiat niin, että katsoja uskoo häntä. Lasten suusta voi kuula muutaman ärräpään, eikä vanhempien kunnioittaminen ole heille maailman tärkein asia.
Vaikka elokuvissa oli katsomassa paljon ala-asteikäisiä lapsia, niin suosittelen tätä enemmän vanhemmille ihmisille ja vielä enemmän noiden ala-asteikäisten lasten vanhemmille. Sen verran rankaksi tämä tavara välillä äityy, että kehottaisin perheen pienempien mennä muualle katsomaan Muumia. Hyvien elämänmakuisten draamojen ystäville tämä on pakollista tsekattavaa, eikä olisi muillekaan persoonille tätä pahitteeksi jossain elämän vaiheessa katsoa. Toivottavasti sain teidät kiinnostumaan, sillä eipä tämän katsomisesta kenellekään mitään haittaa ole.
