Marx-veljesten suuresti ylistetyn komedian Ilta oopperassa (1935) juonta ja sketsejä lainaileva Älykääpiöt oli ensimmäisellä katsomiskerralla kerrassaan hupaisa. Neljännellä kerralla alkoi jo tuntua siltä, että olisi korkea aika nähdä myös alkuperäinen leffa. Älykääpiöt soveltuu lähinnä sellaisille henkilöille, jotka inhoavat mustavalkoisia elokuvia ja tykkäävät crazy-komedioista, joissa huumoria ei ole kuokittu liian syvään navan eteläpuolelta.
Komedian päähenkilöinä häärii kolme miestä: hyperaktiivinen vakuutusmyyjä Roland T. Flakfizer (Turturro), jonka suu käy kuin mummon vanha Singer, kortiton taksisuhari Rocco Melonchek (Smith) ja yleishyödyllinen poplarihyypiö Jacques (Nelson), jonka taskuissa on enemmän tavaraa kuin kymmenen mammamuumin väskyssä. Tämä trio säntää eräänä kauniina aamupäivänä rouva Lillian Oglethorpen (Marchand) lukaaliin, jossa selvitetään edesmenneen herra Oglethorpen pesää. Vainaan varat päätetään käyttää korkeakulttuurin ts. baletin tukemiseen. Kunnon bisnesnaisen tavoin leskirouva päättää kilpailuttaa balettinsa johtajat, joista toinen on – of course – Flakfizer. Joutsenlampi ei ole koskaan ollut hauskempi.
Lillian Oglethorpena nähtävä Nancy Marchand ei ole kooltaan ihan Marx-klassikoiden Margaret Dumontin luokkaa, mutta pärjää roolissaan muuten hyvin. Veljesjoukkoa taas on hankalampi korvata. John Turturro tekee hyvin jättäytyessään Grouchon temmosta, mutta kikkarapää ei ole uskaltanut laittaa rooliin tarpeeksi itseään ja vaikuttaakin nyt vain viiksettömältä värikopiolta. Harpoilua yrittävä Bob Nelson on hauska, mutta miksi ihmeessä hän ei pärjää pelkällä slapstickillä, vaan äityy vielä puhumaankin? Chicon roolin perinyt Mel ”Bean-leffan ohjaaja” Smith on kaikkein kauimpana esikuvastaan ja siksi kenties onnistunein sählärikolmikon hahmoista. Hyvä yritys, mutta ei tarpeeksi hyvä.
