Netflixin tuottama Master of None on Aziz Ansarin ja Alan Yangin kirjoittama draamakomedia, joka sai kovaa suitsutusta kriitikoilta, mutta on jäänyt hyvin vähälle huomiolle täällä kotimaassamme. Se on todella sääli, sillä sarja on erinomainen, taidolla ohjattu ja eritoten käsikirjoitettu tuotos, joka saavuttaa poikkeuksellisen hyvin sen kuuluisan oikean elämän fiiliksen.
Ensimmäinen kausi oli loistava ja odotukseni olivatkin kovat tälle toiselle kaudelle. Ne kuitenkin jopa ylitettiin. Harvoin näkee sarjaa, joka suorastaan uhkean itsevarmasti lähtee kokeilemaan uutta toisella kaudellaan, mutta onnistuu samalla säilyttämään sen oman, ainutlaatuisen tyylinsä.
Sarja kertoo luojansa Aziz Ansarin itsensä esittämästä Devistä ja hänen kavereistaan New Yorkin sykkeessä. Kolmekymppisen kaveriporukan elämään kuuluu rentoa yhdessä oloa, ruoasta nauttimista ja tietysti deittailua.
Toinen kausi sisältää jälleen kymmenen jaksoa, jotka ovat keskimäärin kompaktin, noin 30 minuutin mittaisia. Varsinaisesti mitään suurta koko kauden kestävää juonenkaarta ei ole, vaan jaksot toimivat yleensä hyvin itsenäisinä tarinoina. Jaksot seisovat oikeastaan niin hyvin omilla jaloillaan, että niitä voisi melkein sanoa lyhytelokuviksi. Toki kaudella on myös juonenkaaria, jotka kestävät useampia jaksoja, kuten Devin rakkauselämä. Sarjaa pystyy kuitenkin varmasti kuka tahansa katsomaan sieltä täältä ja nauttimaan siitä suuresti.
Kauden alussa Dev on vielä Italiassa, jossa vietetäänkin muutama jakso. Kuten aina, Italia tarjoaa hulppeat puitteet kuvaamiselle. Ensimmäinen jakso onkin täysin mustavalkoinen, kaunis kuin mikä ja suuri kunnianosoitus italialaiselle elokuvalle.
New Yorkiin päästään kuitenkin pian takaisin ja siellä Devin elämä jatkuu näyttelyn ja rakkauden etsimisen merkeissä
Kauteen mahtuu monta suorastaan nerokkaasti kirjoitettua ja editoitua jaksoa. Yksi näistä on Tinder deittailun ihmeelliseen maailmaan keskittyvä jakso. Dev on jaksossa monilla eri treffeillä, mutta se on editoitu niin, että ne kaikki tapahtuvat samaan aikaan. Dev selittää samoja juttuja, mutta treffikumppani vain vaihtuu joka leikkauksella. Jakso tavoittaa täydellisesti Tinder treffien hektisyyden ja lopulta pinnallisuuden.
Toinen suosikkini kaudelta on vuosikymmenien ajalle ulottuva jakso, jossa Dev ja hänen kaverinsa Denise viettävät kiitospäivää perheen kesken. Denis on lesbo, joka epäröi kertoa asiasta perheelleen. Kohtaus, jossa hän vihdoin kertoo asiasta äidilleen, oli todella aidon tuntuinen, ilman mitään perinteisiä Hollywood kliseitä. Kaapista ulos tulon jälkeen vietetään vielä muutama kiitospäivä perheen kanssa ja seurataan heidän reaktioitaan, kun Denise tuo myös tyttöystäviään mukanaan. Jakso on paras kaapista ulostulo jakso, minkä olen koskaan nähnyt. Se on koskettava, realistinen ja lämpimän humoristinen.
Loppukaudesta keskitytään Devin rakkauselämään, kun kuvioihin tulee yllättäen mahdollinen heila. Heidän tiellään on kuitenkin yksi iso ongelma, jonka Dev jollain tasolla sivuuttaa ja päättää elää fantasiassaan. Kaksi viimeistä jaksoa olisivat toimineet loistavasti ihan rom-com elokuvanakin ja olisi suorastaan erinomainen sellainen.
Näiden kahden jakson aikana nähdään kuinka Dev rakastuu ja lopulta hänen luoma fantasia särkyy. Sarja vangitsee käsittämättömän hyvin ihastuksen tunteen ja sen mukanaan tuomat sydänsurut. Välillä tuli ihan epämukava olo, sillä niin tuttuja tunteita sarja onnistui välittämään. En muista koskaan kokeneeni samanlaista tunnetta tv-sarjan parissa.
Vaikka jaksot pyörivät romanssin ympärillä, eivät ne silti ole myöskään ennalta arvattavia, vaan kliseitä onnistuneesti syleileviä ja osin kiertäviä.
Kauteen mahtuu pari myös vähän tasapaksua jaksoa, mutta sekin johtuu osin siitä, että taso on vain niin kova. Ei jokainen jakso voi olla kekseliäs ja mieleen jäävä.
Ansari on pääosassa jo hyvä. Ensimmäisellä kaudella näyttely oli ehkäpä sarjan heikoin puoli. Käsikirjoitus oli kuitenkin niin vahva, että se toimi silti vaikka osa näyttelijöistä amatöörejä olikin. Ansari parantaa kuitenkin selvästi eritoten draamakohtauksissa. Dev on hahmona todella sympaattinen ja pidettävä, mutta myös selvät vikansa omaava. Muut hahmot ovat myös vahvoja, vaikka samaa vähän puista näyttelyä nähdään edelleen. Porukan kemia on kuitenkin niin vahva, ettei se yleensä häiritse.
Myös Devin mielitiettyä näyttelevä Alessandra Mastronardi oli ihastuttavan suloinen ja en yhtään ihmetellyt miksi Dev oli sulaa vahaa hänen edessään.
Visuaalisestikin sarja on hieno ja se sai minut toden teolla kaipaamaan New Yorkia. Ohjaus ja kuvaus tavoittaa kaupungin hengen taianomaisesti ja sarja on täynnä toinen toistaan kauniimpia otoksia kaupungin syövereistä.
Master of None on yksi aidoimman tuntuisista draamakomedia sarjoista mies muistiin. Se on kekseliäs, rohkea, hauska, lämmin ja pirun sympaattinen, joka onnistuu harvinaisen hyvin välittämään niitä tunteita, mitä jokainen on omassa elämässään kokenut. Ehdotonta genrensä kärkeä ja tästä uskaliaisuudesta, mitä sarja tällä toisella kaudella esittää, voisi moni muu ottaa oppia. Tykkäsin kuin se tunnettu hullu puurosta.
