Yksi 80-luvun unohdettuja helmiä on Andrzej Żuławskin Possession. Se on kauhua ja draamaa sekoittava elokuva avioliitosta jossa kaikki ei todellakaan ole hyvin.
Tunnelma on heti elokuvan alusta lähtien äärimmäisen ahdistava ja sen edetessä kaikki karkaa kauas järjen ulottumattomiin. Näyttelijäsuoritukset ovat myös omaa luokkaansa, liikkuen raa´an, herkän ja raivohullun sektorilla lähes kokoajan. Missään vaiheessa ei kuitenkaan sorruta tyypilliseen ylinäyttelemiseen.
Elokuva sijoittuu Berliiniin jossa Mark (Sam Neill) palaa hämäräperäiseltä työmatkalta kotiin vaimonsa Annan (jumalainen Isabelle Adjani) ja heidän poikansa luokse, sitten kaikki alkaa mennä huonosti. Annalla on ollut suhde toiseen mieheen (Heinz Bennent) ja Mark saa sen selville. Hän alkaa ottaa selvää miehestä sekä vaimonsa aikeista ja alkaa matka surrealistiseen painajaiseen joka sekoittaa kenen tahansa pään.
Kaksoisolentoja, limainen otus, lihaleikkuri, uskonnollisia symboleja, verta, riitelyä, takaa-ajoa ja muuta erinomaista.
Hahmot käyvät läpi äärimmäistä henkistä ja fyysistä tuskaa eikä missään vaiheessa helpota. Mahdollinen valo tunnelinpäässäkin vain satuttaa lisää.
Tunnelma on välillä surullinen ja päähenkilöitä käy sääliksi, toisinaan he eivät tunnu edes inhimillisiltä.
Enempää ei kannata paljastaa eikä voi helposti sanoiksi pukea.
Possession on nähtävä useamman kerran että se alkaa avautua sillä dialogissa ja visuaalisesti siinä on paljon sulateltavaa. Hienosti kuvattu teos tämä on myös. Se onnistuu saamaan arkiset tilanteet päivänvalossakin tuntumaan jotenkin uhkaavilta ja vääristyneiltä.
Katsojalle jää paljon varaa omiin päätelmiin, varsinkin elokuvan lopussa. Outo yhdistelmä taideleffaa, kauhua ja psykologista trilleriä. Elokuva on ääripäästä ja varmaan jakaa myös mielipiteet ääripäihin. Hienosti se pystyy kuitenkin eri tyylit toisiinsa liittämään eikä se ota yhtään ennalta-arvattavaa reittiä.
Zulawskia innoitti ohjaukseen oma avioero joka ei elokuvasta päätellen ollut kovin miellyttävä. Berliinin muuri on myös usein näkyvillä, lieneekö vaikuttanut sekin. Sam Neill on roolissaan hyvässä terässä ja Isabelle Adjanin suoritus on yksi kauhuelokuvien raivokkaimpia sekä myös parhaimpia. Hän ei kuulemma kestä tätä elokuvaa itse edes katsoa. Katsojalle tämä myös aiheuttaa varmasti kylmää hikeä, ahdistusta ja erittäin ravisuttavan katsomiskokemuksen.
Olen kuullut joidenkin verranneen Possessionia elokuvaan Antichrist (Lars Von Trier, 2009). Mielestäni Possession on paljon tehokkaampi, tylympi ja parempi.
