20-luvun Meksikossa Frida Kahlolle (Salma Hayek) käy pahasti. Tyttö joutuu kipsiin, ja alkaa maalata. Eräänä päivänä yleisenä naistennaurattajana tunnettu kommunistitaiteilija Diego Rivera (Alfred Molina) ihastuu Fridaan, tunnustaa rakkautensa… ja pian pari meneekin jo naimisiin. Tositapahtumiin pohjautuva leffa kertoo lopun matkaa pitkälti näiden kahden jukuripään ylä- ja alamäkiä täynnä olevasta suhteesta.
Frida on visuaalisuudeltaan hillityn oloinen, mutta mielettömän lumoava. Värit ovat maalauksellisen täyteläisiä, kaupungit ja kylät loistavat – jopa väliin muutaman kerran välähtelevät animaatiotripit toimivat. Mausteiset meksikolaismusat tuovat iin päälle pisteen, ja 20-lukuisa tunnelma on lämpöisimmillään.
Itse en tuntenut Kahlon elämää ennen leffaa juuri ollenkaan, olipahan vaan joku taidemaalari. Vaikka Frida kertookin kattavasti naisen elämästä ja paikkaa aukkoja sivistyksessä varsin pätevästi, pläjäys ei missään vaiheessa tuo päähahmoaan tarpeeksi lähelle katsojaa. Hayek tekee kyllä ihan hyvän roolisuorituksen, mutten totta puhuen tuntenut Fridaa kohtaan koko leffan aikana juuri mitään – sääliä tai edes ärtymystä. Molinan vallan mainiosti tulkitsema Diego kerää pointsit auttamatta itselleen, vaikka vähän renttu onkin.
Vaikka päähahmosta olisi ihan varmasti saanut enemmän irti, on Frida katsomisen arvoinen leffa jo ihan vaan toteutuksensa ansiosta. Jos ei muuta, niin saapahan ainakin nopsasti kuuluisan taiteilijan vaiheista tiiviin tietopaketin. Ja yllättävän paljon sitä vaan mahtuukin yhteen ihmiselämään juttua kerrottavaksi!
