Die Hard –elokuvasarja ulottuu peräti neljälle vuosikymmenelle, ykkösosan ollessa ehkä jopa kaikkien aikojen arvostetuin toimintaelokuva. Osat 2-4 olivat edelleen laadukkaita filmejä, joissa toiminnasta, jännityksestä ja huumorista oli loihdittu hienosti toimivat kokonaisuudet. Varhaisempia osia muistellessa on vaikea edes ymmärtää, että A Good Day to Die Hard kuuluu samaan sarjaan – kyseessä on nimittäin sen verran suuri pannukakku, jonka sävy ja tunnelma ovat enemmän ja vähemmän päin prinkkalaa.
Tämänkertainen seikkailu vie Bruce Willisin esittämän poliisi John McClanen Venäjälle, jossa hänen poikansa (Jai Courtney) on joutunut tekemisiin paikallisen virkavallan kanssa. Totuus selkkauksen kokoluokasta paljastuu McLanelle kuitenkin vasta paikan päällä. Jos jonkin elokuvan voi sanoa alkavan räminällä ja rytisten, niin eipä tarvitse kauempaa etsiä – harvassa elokuvassa on nimittäin nähtävillä yhtä paljon autonromua ensimmäisen puolentunnin aikana, tai ylipäänsä koko elokuvan aikana, kuin tässä. Ei tarvitse olla suurikaan fakiiri arvatakseen mihin suurin osa lähes sadan miljoonan dollarin budjetista on käytetty. Tässä yhteydessä voi sanoa hyvien tuotantoarvojen olleen onni, sillä ilman edellä mainittua Moskovan kaduilla käytävää romurallia, olisi elokuva saanut ansaitusti ainoastaan yhden kiiltävän tähden allekirjoittaneelta. Nyt elokuvan alku saa kuitenkin hymyn huulille, vaikka toimintakohtauksen leikkauksen laadusta saattaa muutamilla olla sanomista. Tämän jälkeen loppu onkin sitten lähes tasaista alamäkeä.
A Good Day to Die Hardissa on kaksi ongelmaa ylitse muiden, jotka pönkittävät toisiaan ikävällä tavalla: toinen on hahmon kehitys, toinen materiaalin ylikevyt ote. Siinä missä aiemmat Die Hard –elokuvat tuntuivat niin sanotusti vaarallisilta ja tosissaan otettavilta, yrittää viides osa viljellä vitsin tynkää jokaiseen väliin, mikä vääristää sävyn Die Hardeille epätyypilliseksi. John McClane on ikoninen hahmo elokuvataivaalla, jonka habitukseen kuuluu pienoinen pilke silmäkulmassa, mutta rajansa kaikella. Kun humoristinen, myös emotionaaliseksi tarkoitettu sanailu käydään nimenomaan hyvin pinnalliseksi jäävän pojan ja isän välillä, katsojan irvistykselle alttiita kohtauksia on aivan liiaksi. Kyseisissä sanailu-kohtauksissa elokuva on eittämättä pahiten hukassa, kun herkät kohtaukset eivät ole uskottavia ja huumori tuntuu ylimitoitetulta ja väkisin mukaan ängetyltä. Finaalikohtauksessa meno muuttuu jälleen hieman siedettävämmäksi, mutta eipä se enää oikein jaksa lohduttaa. Pähkinän kuoressa voisi sanoa, että A Good Day to Die Hard on elokuva, josta varmasti monet actionin ystävät haluaisivat pitää, allekirjoittanut mukaan lukien, mutta valitettavasti on luultavaa, että monia odottaa pettymys. Jospa sitten se väkisinkin tehtävä kuudes osa palauttaisi sarjan jälleen oikeille urille – vai olisikohan parempi jättää homma tähän, eikä enää ryvettää klassisen sarjan mainetta enempää.
