Me kaksi on kuin kainalopieru. Se joko toimii tai sitten ei.

18.2.2002 20:37

Arvioitu elokuva

Alkuperäinen nimi:Me, Myself & Irene
Valmistusvuosi:2000
Pituus:102 min

Jim Carrey vääntelee naamaansa jälleen tuottaja/ohjaaja Farrelyn veljesten tahtiin. Meininki on pääasiasa samaa kuin kaksikon aikaisemmissa tuotoksissa Nuija ja tosinuija sekä Sekaisin Marista. Kyse on siis “huonosta ja mauttomasta” huumorista.

Perusasetelmaltaanhan liikutaan pissakakkahuumorin taivaallisessa maailmassa. Vajaaseen kahteen tuntiin vaan ängetään tarina johon voidaan saada mahdollisimman paljon sisältöä edellämainituista aiheista. Me kaksi on kuin kainalopieru. Se joko toimii tai sitten ei. Katsomistilanne ja katsojan mielentila ovat ratkaisevassa asemassa. Asennetta siis tarvitaan jälleen.

Jim Carrey on pahasti päähän potkittu poliisi Charlie Baileygates. Vaimo on jättänyt miehen lähtien mustan kääpiön matkaan. Kolmen suuren mustan pojan yksinhuoltajana elämää kulkee naapurien ja kyläläisten pilkattavana. No eräänä päivänä skitsot puhkeaa kukkaan ja mielen syövereistä nousee aika ajoin Hank Evans, machopoliisi jolle ei ryppyillä… Asetelma antaa siis mainiot puitteet naaman vääntelylle.

Yksi tapa tehdä komediaa on siis tabujen rikkominen ja kaikkien pilkkaaminen. Sekaan vielä kaikki mahdollinen alapään ilmaisumuodot niin johan nyt jotain aikaansaadaan. Etenkin Hollykylän ihmisille tällaiset tapaukset ovat varmasti kauhistuttavia, punastusta sekä hihitystä aiheuttavia juttuja. Osansa saavat niin mustat kuin albiinotkin. Lehmältä väännetään niskat nurin ja poliisit itsessään ovat kyllä niiden Tom of Finland -heppujen näköisiä.

Täytyy myöntää että hymyyn vetää, kun poliisisetä Hank vetää kostoksi käämit naapurin nurmikolle. Me kaksi ja Irene ei pärjää kaksikon edeltäville teoksille. Sekaisin Marista toimii asetelmaltaan huomattavasti paremmin (se loistava vetoketjukohtaus). Nuija ja tosinuija toimi yksioikoisuudessaan. Hyvää huonoa huumoria voidaan viljellä, mutta jos perusta eli tarina ja sen kulkeminen ontuu niin ei pelkällä tortun vääntämisellä pötkitä kovin pitkälle. Alapäähuumorilla löytyy aina pieni nurkkaus tämän katsojan sydämessä. Oikea asenne ja vähintään sikspäkki menovedeksi niin tälläkin elokuvalla on mahdollisuuksia viihdyttää.

Arvosteltu: 18.02.2002

Lisää luettavaa