Christopher Nolan on siitä poikkeuksellinen hahmo nykyajan Hollywoodissa, ettei hän pelkää haastaa katsojaansa älyllisesti. Mementon ja Inceptionin kaltaisten elokuvien viehätys perustuu juonen kompleksisuuteen, useisiin rinnakkaisiin tasoihin ja herkeämättömän huomion vaatimiseen. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – Nolanin elokuvat ovat löytäneet myös suuren yleisön. Pitkälti Dark Knight -trilogian menestyksen myötä Nolan on tällä hetkellä asemassa, jossa hän saa tehdä käytännössä mitä haluaa, studio maksaa ja yleisö valtaa teatterit kaikkialla maailmassa.
Interstellar on täydellinen esimerkki siitä, millaisiin visioihin kahlitsematon ohjaajavisionääri pystyy. Muun muassa mustia aukkoja, suhteellisuusteoriaa ja moniulotteista avaruutta juoneensa sekoittava elokuva on saanut alkunsa teoreettisen fysiikan professori Kip Thornen ajatuksesta.
Lähitulevaisuudessa maapallo on ylittänyt kantokykynsä. Yleisimmät viljalajikkeet ovat kuolleet sukupuuttoon ja pöly tekee hiljalleen selvää koko ihmiskunnasta. Lähtö maapallolta ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin luulisi, sillä teknologinen kehitys on pysähtynyt ihmisten lopetettua tieteentekemisen ja keskityttyä arkiseen selviämiseen. Uusi toivo kuitenkin herää, kun Saturnuksen lähettyviltä paljastuu musta aukko. Entinen insinööri, nykyinen maanviljelijä Cooper lähetetään retkikuntineen etsimään sen kautta mahdollisesti löytyvää ihmiskunnan uutta kotia. Maahan jäävät odottamaan muiden muassa Cooperin omat lapset.
Interstellar on jopa Nolanin elokuvaksi poikkeuksellinen monimutkainen ja monitasoinen elokuva. Ajan taipuminen oli avainelementti jo Inceptionissa, mutta Interstellar tekee sen “todellisessa” maailmassa suhteellisuusteorian avulla. Erilaiset keskenään ristiävät aikatasot, moniulotteinen avaruuskäsitys, inhimillisyys ja planeetan kohtalo sekoittuvat yhteen sellaiseksi keitokseksi, jonka mukana pysyminen on haasteellista eteenkin ensimmäisellä katsomiskerralla. Elokuva kuitenkin palkitsee todellisella mieltäylentävällä kliimaksilla, joka sitoo kokonaisuuden nerokkaasti sekä ajatuksen että tunteen tasolla. Tieteen ja eteenpäinkatsomisen lisäksi se on ylityslaulu myös kaikelle sille, mikä tekee meistä ihmisiä.
Perinteiselle filmille kuvattu elokuva on visuaalisesti hengästyttävää katsottavaa. Koskaan aiemmin ei avauursmatkailua ole tehty tässä mittakaavassa näin realistisella ja uskottavalla otteella. Elokuvan valttikortti on luonnollisesti näyttävästi visualisoitu madonreikä, jota varten elokuvan tiedekonsultanttina toiminut Thorne päätyi tekemään kokonaan uutta fysiikkaa. Hulppeudestaan huolimatta elokuvaa olisi väärin pitää minään korkealeintoisena fantasiana, vaan kyseessä on nimen omaan tämän ajan tiedekäsitystä ja sen spekulaatioita tukeva science fiction -elokuva.
Kaikesta huolimatta erikoistehosteet eivät kertaakaan vie huomiota itse tarinalta. Kun vielä Inceptionissa visuaalinen herkuttelu tuntui välillä itsetarkoitukselliselta, Interstellarissa Nolan on valjastanut koko koneiston toimimaan puhtaasti tarinan ehdoilla. Vaikuttava elementti on myös Hans Zimmerin score, joka paikoin on yksin vastuussa katsojien sykkeennostattamisesta ja penkinvärisyttämisestä, kun fysiikan lait eivät sellaista avaruuden tyhjiössä muiden äänten osalta salli.
Oscar-voittaja Matthew McConaughey on mies paikallaan älykkäänä, mutta myös inhimillisenä Cooperina. Etelävaltiolaisittain haastava McConaughey tuo potenttiaalisesti kuivaan astronauttiin kiinnostavaa maanläheisyyttä, jolle on yhtä luontevaa juoda olutta oman talon portailla kuin telakoitua villisti pyörivään emäalukseen. Hienon roolin tekee myös Cooperin tytärtä aikuisena näyttelevä Jessica Chastain, joka toisentaa jo Zero Dark Thirtyssä nähtyä päättäväisen ja määrätietoisen vahvan naisen roolia. Nolanin luottonäyttelijä Michael Caine nähdään miehelle ominaisena sivistyneenä vanhana tiedemiehenä.
Kuten kaikki Nolanin elokuvat, myös Interstellar on tehty kestämään aikaa ja hyötyy suuresti useammista katselukerroista. Ensimmäisellä kerralla keskiverokatsoja hukkuu helposti juonen monimutkaisuuteen ja saattaa jopa turhautua kolmen tunnin keston aikana. Toisella kerralla kokemus paranee jo huomattavasti ja katsoja pystyy seuraamaan tarkemmin elokuvan tarjoaman fysiikan pelisääntöjä, hahmojen emotionaalista matkaa ja tarinan filosofiaa. Jos elokuvasta haluaa saada aivan kaiken irti, suosittelen katsomaan aiheesta jonkun lukuisista tiededokumenteista. Ainakin suhteellisuusteorian vaikutukset aikaan on hyvä tuntea ja ymmärtää edes auttavasti.
Nykyajan Hollywoodin suurtuotannoksi täysin poikkeuksellinen Interstellar on meidän aikamme suuri scifi-elokuva, joka käsittelee tämän ajan tulevaisuusuhkia tämän ajan tiedekäsityksen ja filosofian avulla. Sisältönsä, haastavuutensa ja kokonsa vuoksi se on helppo lukea sellaisten suurteosten joukkoon kuin 2001: avaruusseikkailu ja Solaris. Näiden tapaan se tarjoaa jotain ennennäkemätöntä suurella älyllä ja ajatuksella.
Joitakin elokuvia kutsutaan klassikoiksi jo syntyessään. Itse pidän tällaista usein hätiköitynä, mutta Interstellarin kohdalla olen lähes valmis tekemään poikkeuksen.
