Muistan ensimmäisen vaikuttavan saunakokemukseni varhaislapsuudesta. Olin mummon ja papan kesämökin pimeässä puusaunassa ja pohdiskelin pelonsekaisella kunnioituksella seinällä olevan mietelausetaulun sanomaa, joka julisti “Kun soivat kiukaan mustat urut, unohtuvat arjen surut.” Joskus niillä main ymmärsin ensimmäisen kerran, että sauna on suomalaiselle enemmän henkinen tila kuin fyysinen.
Joonas Berghäll ja Mika Hotakainen sukeltavat dokumenttielokuvallaan Miesten vuoro jonnekin sinne henkisyyteen; sinne missä ympäröivä maailma on puuta, hikeä ja kuumia sihahduksia kuumilla kivillä, sinne minne tavallisen arjen rajoitteet eivät ulotu. Miesten vuoro esittää kokoelman suomalaisia miehiä kertomassa omia elämäntarinoitaan saunassa; kotona, kesämökillä, asuntoautossa, telttasaunassa. Sauna on suomalaiselle elintärkeä asia, paikalla tai ajalla ei ole niin väliä. Jos ei parempaa löydy, niin sitten saunotaan vaikka puhelinkopissa. Miesten vuoro kuvaa suomalaista miestä harvoin nähdyllä tavalla; herkkänä, tunteikkaana ja avoimena, äärimmäisten hyvin valittujen hahmojen kautta. Kertaakaan ei valkokankaalla nähdä tylsää tai tavallista jutustelua, vaan jokainen mies tarinoineen on omalla tavallaan mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. On kaikkea karhuista kadunmiehiin, ja raskasta tunnelmaa kevennetään paikoittain koomisilla esimerkeillä elävästä elämästä. Hienojen hahmojen ja syvien tarinoiden fuusiosta on rakennettu mahdollisesti paras kotimainen elokuva vuosiin.
Miesten vuorosta on hienoa huomata kuinka hyvin sauna omine kulttuurikonventioineen toimii terapian tarpeeseen. Saunassa on lupa olla katsomatta silmiin tai puhumatta säästä, saunassa saa tuijottaa edessä puhkuvaa kiuasta tai olla hiljaa jos siltä tuntuu. Saunakaverille saa avautua ja kaveri kuuntelee tuomitsematta; kaikki saunojat tietävät hetken ja paikan pyhyyyden, ei näitä juttuja ihan missä tahansa puhuta.
Melankoliasta huolimatta elokuvasta jää päällimmäiseksi tunteeksi toivo. On äärimmäisen lohdullista nähdä, että tuppisuilla ja tunteita pelkäävillä suomalaismiehilläkin on yksi paikka, jossa saa puhua ja tuntea. Ja ennen kaikkea paikka, jossa kuunnellaan. Vaikka vieressä istuva saunakaveri olisi vain hiljaa, riittää tieto siitä, että kaveri on siinä.
