Blackadder on brittikomedia joka kuvaa Edmund Blackadderin (Rowan Atkinson) inkarnaatioita historiassa. Hän on keskellä jotain historallista draamaa ja mukana on aina Baldrick (Tony Robinson) antamassa tarpeellista apua ovelilla suunnitelmillaan. BBC iskee komediahermoa neljällä kuudesta puolen tunnin episodista koostuvalla episodilla. Taso on rankasti vaiheleva, mutta katsojan onneksi loppua kohti nouseva ja saavuttaa jotain merkittävää.
[B]Prinssi Edmund[/B]
Kuningas Richard III:n (Peter Cook) kuollessa omituisissa olosuhteissa hänen poikansa Richard IV (Brian Blessed) perii kuninguuden. Hänellä on kaksi poikaa, joista toinen on Edmund (Rowan Atkinson) joka janoaa valtaa. Apuna tällä vinkuvalla, vetistelevällä ääliöllä on aseenakantaja Baldrick (Tony Robonson) ja lordi Percy Percy (Tim McInnerny). Ensimmäisellä kaudella prinssi Edmund joutuu jos jonkinlaiseen pulaan mm. noidanmetsästäjien kanssa ja yrittää toteuttaa kuulemaansa ennustusta, joka ironista kyllä pitää paikkansa, mutta kukaan ei maininnut kuinka kauan Edmund on kuningas. Blackadderin ensimmäinen inkarnaatio on sosiaalisen järjestyksen huipulla, mutta hän itse on tyhmä kuin vasemman jalan saapas ja Percy Percy ei ole yhtään sen älykkäämpi. Onneksi rahvaasta tuleva Baldrick omaa oikeasti ovelia suunnitelmia. Huumoria revitään keskiajan omituisista uskomuksista ja poliittisesta kiemuroinnista. Kokonaisuus kylläkin tökkii pahasti, sillä huumoria ei oikein saada irti mistään tarpeeksi kovaa ja prinssi Edmundin vikinä suorastaan iskee näköhermoa. Heikoin kausi, mutta ikiaikainen valhe ‘hankalasta alusta’ pitää tässä tapauksessa paikkansa. Lisäksi juurikin Baldrick keksii nimen jonka prinssi Edmundin jälkikasvu omaksuu sukunimekseen. Black Adder on iskevämpi kuin Black Vegetable.
[B]Lordi Edmund Blackadder[/B]
Kuningatar Elisabeth I (Miranda Richardson) hovi on vaarallinen, sillä lyhyesti sanoen idioottimainen kuningatar tuo ainakin Allekirjoittaneelle tulee Herttakuningatar mieleen ja Elisabeth I jopa lainaa kyseisen kortin iskulausetta. Mukana on myös on Melcehtt (Stephen Fry) ja Blackadderin apuna ovat luonnollisesti Baldrick (Tony Robinson) ja Percy Percy (Tim MiInnerney). Prinssi Edmundin asema putoaa, mutta hänen älynsä kasvaa ja Baldrickin tapauksessa äly lähentelee hänen sosiaalista asemaansa, mikä on pohjasakka. Kuitenkin huumoria saadaan irti huomattavan paljon ja mukana on myös lordi Flashheart (Rik Mayall) ja muitakin värikkäitä persoonallisuuksia. Kokonaisuutena Blackadderin sukukronikoiden toinen kause määrittää mistä on kyse: älykäs tarkkailija ja tämän koominen piriste, jonka ovelat suunnitelmat ovat hupia ja lisäksi Percy Percy keksii puhtaan vihreän salaisuuden. Huumoria on mukana enemmän kuin vähän toinen kausi on hauska koko ajan.
[B]Hovimestari Edmund Blackadder, prinssihallitsijan lähin apuri[/B]
On 1800-luvun alku ja Iso-Britanniaa hallitsee prinssi George (Hugh Laurie) joka on täydellinen idiootti. Tai paremminkin sanoen täydellinen idiootti on kehumista, sillä prinssi hukkaa hänelle myönnetyt 5000 puntaa korttipelissä, mistä hovimestari Blackadder (Rowan Atkinson) toteaa että hän taitaa olla huono kyseisessä pelissä, sillä hänen pelinsä päättyiv’t hänen omatessa enemmän rahaa kuin aloittaessa. Hovimestari tarvitsee luonnollisesti apulaisen ja Baldrick (Tony Robinson) on taas apuna ja kun Blackadderin ja Baldrickin yhteiskunnallisen aseman lähentyessä Baldrick myös tyhmenee saavuttamalla tyhmyyden huipentuman. Lisäksi Edmundin ja Baldrickin välinen suhde muuttuu selkeästi henkilökohtaisemmaksi ja lämpimämmäksi, mutta Edmundin kohoava älykkyys ei kiellä moittimasta Baldrckia tämän typeryydestä. Vaikka Edmund on pelkkä palvelija, on hän silti älykäs ja tarkkaavainen tarkkailija ja prinssihallitsijan typeryydestä revitään äärimmäistä huumoria. Rowan Atkinson on loistava sanavalmiina Edmundina ja pakko on mainita että ovela hovimestari onnistuu pärjäämään aika hyvin sosiaalisessa kisassa vaikka hullu Wellingtonin herttua (Stephen Fry) hänet telookin. Välissä joutuu Edmund tekemään karkeita töitä, mutta kolmannen inkarnaation ilmetessä Blackadder paranee, joskin episodien taso on harmillisen epätasainen. Välissä saa nauraa vatsalihakset hellänä, mutta välissä saa suorastaan suuttua komedian ollessa anteeksiantamattoman heikkotasoista. Tony Robinsonin suusta kuuluu loistavia repliikkejä ja Hugh Laurie taas repii äärityperänä prinssinä. Lisäbonuksena voi sanoa että komedia on ääripilkallisuudestaan huolimatta lämmintä. Prinssi George todellakin tiedostaa tyhmyytensä ja antaa siis sympaattista valoa muuten ääriankaraan pilkkaan, mutta epätasaisuus vaivaa kokonaisuutta vaikka huumori alkaa olla joa itseironista.
[B]Kapteeni Edmund Blackadder, yksi monista brittiarmeijan kapteeneista Ensimmäisessä Maailmansodassa[/B]
Ensimmäinen Maailmansota. Kapteeni Blackadder (Rowan Atkinson) on huomattavan tarkka huomaamaan että eloonjäämistodennäköisyys laskee juoksuhautapalveluksessa. Ovela, verbaalinerokas ja täysin häikäilemätön kapteeni Blackadder haluaa hyvin yksinkertaista asiaa: jäädä eloon ja paras tapa jäädä eloon on päästä pois juoksuhaudoista. Ammattisotilaan apuna on tietysti sotamies Baldrick (Tony Robinson), joskin yli-innokas, yläluokan ääliö ja kaiken lisäksi vapaaehtoinen luutnantti George (Hugh Laurie) ja ‘stark raving mad’ kenraali Melchett (Stephen Fry) ovat haitaksi. Lisävaivana on esikunnassa palveleva kapteeni Kevin Darling (Tim McInnerny), joka toisin kuin enemmistö Blackadderin ympäristöstä on älykäs ja tietoinen ympäristön vaarallisuudesta. Loppua kohti Blackadderin taso kohoaa ja neljäs kausi antaa uskomattoman kolkkoa komediaa. Mukana on rankkaa komediaa brittikomentajien epäpätevyydestä, mestarillista verbaalivääntelyä ja näyttelijät ovat loistavassa vedossa. Irvailulta ei säästy Punainen Paronikaan (Adrian Edmondson), joka kohtaa loppunsa lakonisessa huumorissa lordi Flashheartin (Rik Mayall) toimesta. Chaplinin teesiä mukaillen komedia ja tragedia ovat lähellä toisiaan ja viimeisessä Blackadderin episodissa pääsee komedia hulvattomaan huippuunsa ja kun aihe on niin lähellä nykyaikaa ei voi tragedia jäädä huomaamatta. Hysteerisen hauskassa päätösepisodissa Baldrickin tyhmyys loistaa kuin valo, kuten myös kenraali Melchettin kyvyttömyys nähdä todellisuus ja luutnantti Georgen ylioptimismi ja niiden vastapainona on kapteeni Blackadderin tarkkaavainen havainnointi ja kapteeni Darlingin suorastaan käsikopelolla löytyvä pelko, joka on täydellisen aiheellista. Baldrick kehittyy pelkästä pellestä suureksi inhimilliseksi metaforaksi ja antaa äänen Euroopan typerimmän sodan lukemattomille, nimettömille uhreille ja sanoo järkeviä sanoja, joskin hän silti tekee kauheaa kahvia. Lisäksi Baldrick on runoilija ja kun Sudanissa opittu temppu ei auta kapteeni Blackadderia ei Baldrickin ovela suunnitelmakaan pysty pelastamaan. Lyhyesti sanoen Blackadderin viimeinen kausi repii äärimmäistä huumoria ja on myös äärimmäisen traaginen. Neljäs kausi todistaa Chaplin (jota Blackadder vihaa) teesin äärimmäisen todeksi ja katsoja saa nauraa koko ajan ja silti tragedia tuntuu koko ajan. Tim McInnerny ei ole yhtään typerän Percy Percyn oloinen ja osoittaa ammattitaitoaan.
Kokonaisuus on melkoisen hauska. Alku on aika hankala, mutta Edmundin aseman laskiessa ja älykkyyden lähestyessä Baldrickin tasoa huumorin määrä kasvaa suorastaan eksponentiaalisessa tasossa ja pakko on jälkiviisastellen sanoa että Blackadder loppui huipulla ja se on se oikea tapa lopettaa. “No more killing! Let’s all go home”, on Baldrickin filosofinen toteamus ja ehkä se sopii jopa elämänohjeeksi. Oli miten oli, Mustan Kyyn kokonaisuus on hauska ja loppua kohti nouseva,
