Kun Roger Ebert, Turun Sanomat ja tavallinen rahvas sanovat, että elokuva on hyvä, niin kai sen sitten on pakko olla. Ja niinhän se on. Kymmenen vuotta kestänyt Harry Potter -saaga päättyy Harry Potter ja Kuoleman varjelukset osa 2:een paukkeella ja ryminällä. Ohjaaja Yates lupaili sarjan finaalista melodramaattista oopperaa kera suurten taistelujen. Ja sitä todellakin saadaan.
Raina lähtee liikkeelle täsmälleen siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Mitään pohjustusta ei tehdä eikä keskeistä sanastoa (hirnyrkit, Kuoleman varjelukset) enää selitetä, vaan heti ensimmäisestä minuutista pistetään täysi hönkä päälle, eikä pysähdytä ennen kuin lopputekstien Hedwig’s Theme alkaa pauhata. Välillä jopa tuntuu, että elokuva on liiankin nopeatempoinen. Harry ystävineen on ristiretkellä, jonka tarkoitus on tuhota pahan lordi Voldemort. Retki lähenee loppuaan ja viimeinen näytös tapahtuu rakastetussa Tylypahkassa, joka muuttuu taikakoulusta sotatantereeksi. Tylypahkan professorit ja Voldemortin kätyrit ottavat toisistaan mittaa mitä kuolettavimmilla loitsuilla samalla kun Harry yrittää suorittaa rehtori Dumbledore -vainaan hänelle jättämää tehtävää loppuun ja Ron ja Hermione puolestaan kehittelevät pientä romanssinpoikasta. Ruumiita tulee ja rakennuksia sortuu, mutta onhan kyseessä toki koko velhomaailman tulevaisuus.
Tätä grande finalea on pohjustettu jo seitsemässä filmissä, mutta suurimmat actionpläjäykset, parhaimmat roolisuoritukset ja loistavimmat repliikit on jätetty viimeiseksi. Trio Radcliffe-Grint-Watson on nyt uransa huipulla ja jopa Radcliffe saa vihdoin ja viimein puristettua itsestään tyydyttävän suorituksen. Leffan todellisiksi tähdiksi nousevat kuitenkin Alan Rickman ja Maggie Smith. Rickman, jonka hahmo Severus Kalkaros on jätetty aikaisemmissa osissa lähinnä koomiseksi karikatyyriksi, kohottaa salamyhkäisen juomamestarin aivan uusille tasoille. Montaasi, jossa paljastuu Kalkaroksen menneisyys, on ehdottomasti elokuvan liikuttavin. Myös Maggie Smithin professori McGarmiwasta löytyy aivan uusia puolia taistelun temmelyksessä. Kuivan humoristiseen tyyliinsä hän johtaa Tylypahkan taistelua ajaen kuolonsyöjäopettajat pois linnasta, herättäen Tylypahkan haarniskat eloon ja kehitellen taistelustrategioita kuin sotamarsalkka konsanaan. Smithin ja Rickmanin lisäksi sivurooleissa piipahtaa miltei koko brittiläisen elokuvan eliitti, mutta jokaiselle riittää vain vuorosana tai kaksi. On kuitenkin hauska nähdä tuttuja kasvoja vuosien varrelta vastaamassa esiinhuutoon ja kumartamassa vielä kerran uskolliselle yleisölleen.
Visuaalisesti elokuva on vailla vertaa ja Alexander Desplatin musiikki ryydittää täydellisesti niin taistelun ryskettä kuin hieman herkempiäkin kohtauksia. Pienet pätkät John Williamsin alkuperäistä Potter-musiikkia ovat silkkaa nostalgiaa. Parasta tässä viimeisessä valssissa on kuitenkin ympyrän sulkeutumisen tuntu. Rakastettuja henkilöhahmoja on kuollut, Tylypahka on raunoina ja mieli järkkynyt, mutta silti elokuvan lopussa katsoja tuntee kuinka kaikki alkaa kymmenen vuoden epävarmuuden jälkeen palautua normaaleille urilleen. Vahtimestari Voro alkaa siivota palasina olevaa linnaa äkäisesti kuten aina, professori Kuhnusarvio kertoo itsetyytyväiseen tyyliinsä kuinka hän voitokkaasti taisteli kuolonsyöjiä vastaan ja lopulta Hagrid sulkee Harryn lämpimään halaukseensa aivan kuten Viisasten kiven lopussa. Kaikki loppuu, mutta ainakin tyylillä ja näyttävyydellä mennään!
