Nolanin veljekset eivät luoneet Mementoa (2000) kirjoittaessaan tarinan osalta mitään järin mullistavaa, mutta takaperin etenevä kerrontatapa teki ko. leffasta jotakin uutta ja suurta. Näppärää ja kaunista. Jotakin jonka uusiminen ei niin vain onnistuisi. Ei muilta, eikä Nolaneiltakaan. Niinhän sitä luultiin…
Mementoa seurasikin perinteikkäästi pari tasapaksua tuotosta. Insomnia sai paitsi Pacinon myös Nolanin vaikuttamaan väsähtäneeltä ja vaikka Batman Begings olikin harppaus unettomuus-remaken tasapaksuudesta, niin ei Nolan Batmanin massivoiduissa seikkailuissakaan omalle tasolleen päässyt. Ei lähellekään.
Onneksi Nolan turvautui tuttuihin miehiin. The Prestige toi velipojan takaisin kirjoituskuvioihin ja Batman-proggiksesta mukaan tarttuivat herrasmies Michael Caine ja ehkäpäti 2000-luvun kovinta filmografiaa tekevä mies eli Christian Bale. Ja (tässä Christopher Priestin taidokkaaseen novelliin pohjautuvassa) The Prestigessä herrat pääsevät tosiaan näyttämään taitonsa, jotka Batmanin massiivisuus jemmasi alleen.
The Prestige on hivelevän kauniisti tehty elokuva. Takaperin ei mennä, eikä aika kokoajan suoranaisesti lennä, mutta kerronta on taidokkaan rosoista ja palapelin palaset ovat pitkään hukassa. Aivan kuten teema vaatiikin. Jo alussa Cainen ääni kertoo vakavaan äänensävyyn, että aito taikatemppu koostuu kolmesta osasta: esittelystä, käänteestä ja lopulta itse ”The Prestigestä”, kohdasta, jossa matto katoaa jalkojen alta ja katsoja hieroo silmiään kunnioituksen kylmät aallot selässään.
Taikatemppuhan The Prestige nimenomaan on. Huikaisevan hienojen hahmojen ja onnistuneiden ositusten tukemana. Kukapa olisi uskonut, että vanha kunnon Bowie vertyisi moiseen sivuosatulkintaan kuin mitä Teslan kohdalla nähdään. Pari minuuttia joutuu ihan miettimään, että onko viiksien takana tosiaan alati muuntuva musatähtönen. Caine henkii partasuisena taikurimaailman takapiruna sellaista karismaa, mitä harvemmin on nähty. Ja nyt puhutaan yli sadassa produktiossa esiintyneestä parin Oscarin ja muutaman muun pokaalin miehestä, joka vieläpä muutamassa leffassaan on ajautunut kauas ärsyttävyyden tuolle puolen. Pitääkö tässä nyt sitten ihan perua ne pahat sanat?
Itse taikuuden olohuoneisiin kantavat oivan 1800-lukulaisen maiseman laatineen filmiryhmän lisäksi etunenässä voimakaksikko Bale & Jackman. Nouseva naisstara Scarlett Johansson jää tyystin herrojen jalkoihin, ja loppupeleissä jopa elokuvan harvoihin pettymyksiin. Aivan kuin roolihahmon särmä puuttuisi ja ideana olisi vain esitellä kurveja mitä erilaisimmissa asuissa. Eipä siinäkään vikaa, mutta kun pääosakaksikon välillä kuohuu ystävyydestä suureksi vihaksi ja kostonhimoksi kasvanutta tunnetta, niin Scarlettin pelinappulabeibe jää statistiksi. Bale ja yllättävän monikasvoiseksi osoittautuva “X-menien Hra Pulisonki” lyövät toisiaan vuoronperään massuun, ja onpa herrain taistossa vähän vyönalleiskujenkin menoa, mutta se ei haittaa. Pikemminkin se on vaatimus Prestigen kokoiselle leffakokonaisuudelle.
Tarinassahan kaksi miestä kisaa Britannian paras taikuri -tittelistä keskinäisessä testosteronisessa kisassaan ja mukaan sekoittuvat niin naiset ja kosto kuin ammatin mystistä savuverhoa raottava paljastusvyyhti. Ja paljastuksista huolimatta suurimmat Taiat säästetään loppuun, lopussa tömisee, lopussa tärisee ja taikuria katsomaan tulleen katsojan alahuuli värisee hienoisesta hämmennyksestä, vaikka hän tietääkin, että sehän on vain temppu. Halpamainen silmänkääntötempaus… vai onko sittenkään?
Ehkä sittenkin vain tempuksi naamioitu elokuvan mestariteos. Ehkäpä. Ehkäpä.
Se ainakin on varmaa, että The Prestige ei ole uusi Memento, mutta monella tapaa jopa hienompi kokonaisuus. Näyttelijäsuoritukset ja henkilöohjaus ovat hioutuneet kohdalleen sitten Mementon, ja vaikka mykistävä erilaisuus puuttuu, niin taikaa on ilmassa. Jopa niin paljon, että lopputekstien ja Thom Yorken Analyse-biisin pärähtäessä ilmoille huomaa olevansa siellä taikamaailmassa, jonne elokuva parhaimmillaan vie.
