Eletään toisen maailmansodan kuolinhetkiä. Saksan johto on allekirjoittanut ehdottoman rauhansopimuksen. Puolassa juhlitaan sodan loppua, mutta kukaan ei silti jaksa uskoa huomisen tuovan valoa mukanaan. Nuori vastarintataistelija, palkkamurhaajan rooliin joutunut Maciek, on saanut tehtävän murhata Puolan kommunistipuolueen piirisihteerin, Szczukan. Sodan loputtua, miljoonien ihmisten jo menetettyä henkensä, voiko yhden ihmisen elämällä olla enää mitään merkitystä? Unohtumattoman avauskohtauksen jälkeen, jossa Maciekin tähtäimeen eksyykin kaksi väärää ihmistä, Wajda suuntaa kerrontansa hillityn rauhalliseen ja kypsään dialogipainotteiseen ulosantiin. Tuhkaa ja timanttia on paitsi todentuntuinen kertomus sodan jättämistä jäljistä ja ihmisarvon katoamisesta, myös rakkauden ja räjähdysherkän sodan loppuhetkien yhteentörmäyksestä sekä näiden ristiriidoista. Puolan James Deaniksikin kutsutun Zbigniew Cybulskin esittämä Maciek elää jatkuvassa ristitulessa kukkivan rakkauden ja alituisen pelon kanssa. Maciek painii itsensä kanssa, toteuttaako tälle annattu tehtävä vai elääkö elämänsä haluamallaan tavalla ja täten myös pettää “toveriensa” luottamus. Elokuvan toisena käsikirjoittajana toimineen Jerzy Andrzejewskin romaaniin perustuva Tuhkaa ja timanttia kertoo koko tarinansa kahteen perättäiseen päivään rajattuna. Se on Wajdan etukäteen suunnittelemattoman “sotatrilogian” viimeinen osa ja sitä on yleisesti ottaen pidetty sodan jälkeisen puolalaisen elokuvan pylvästeoksena.
Tuhkaa ja timanttia kätkee minimalistisen kerrontansa alle erinomaisen ja puhuttelevan ytimen. Tappamisen oikeutettavuuttahan on usein elokuvan sarallakin käsitelty, erilaisine lopputuloksineenkin, mutta Tuhkaa ja timanttia tuntuu edelleen tuoreelta, sillä se käsittelee niin paljon muutakin. Jo aloituskappaleessa mainitsemani rakkauden ja sotatilanteen ristiaallokko on vain alkusoittoa Maciekin päänsisäisille paineille. Elokuvan loppupuolella Maciek alkaa olemaan jo lopenkyllästynyt mielettömään tappamiseen, vaikka hänelle määrätty tehtävä odottaa vielä täytäntöönpanemistaan. Maciekin henkilökohtaiset arvot alkavat olla ristiriidassa tehtävänsä eli motiivin kanssa, josta vähän suurempikin pääkoppa alkaa luonnollisesti mennä sekaisin. Rakkauden tullessa Maciekin elämään, tappaminen ei enää kiinnostaa, vaan elämänilo ottaa vallan. Mutta jatkuvan tarkkailun alla oleminen vaikeuttaa elämänsä oman tahtonsa mukaisesti elämistä radikaalisti. Kuvaaja, Jerzy Wójcik ja ohjaaja, Andrzej Wajda ovat luovalla yhteistyöllään onnistuneet tallentamaan filmille ikimuistoisia kuvia sodan tuhoamasta Puolasta, joiden symbolinen arvokin on mittava. Ränsistyneet maanalaiset verkostot toimivat eräänlaisena metaforana sille, miten sota tuhoaa yksilön mielenmaiseman sekä arpeuttaa kokonaisen kansakunnan. Upea mustavalkokuvaus korostaa lohdutonta näkyä ja Wajda käyttää erinomaisesti valoja ja varjoja hyödykseen tallentaessaan kuvia tuhosta, kaaoksesta ja sielua jäytävästä pelosta siitä, mitä huominen tuo tullessaan. Puhtoisen valkeiden lakanoiden peittyessä vereen, Wajda tuo esille sen, miten viattomat ihmiset ovat sodasta kärsineet ja heidän sielunsa tahrautuneet. Puhtoisuus ja viattomuus kulkevat Wajdan kuvakerronnassa käsikädessä. Vaikka Maciek, jonka veri lakanat tahraa, ei itse mikään viaton pulmunen olekaan, on hän kuitenkin elokuvan “sankari” ja katsojan samaistumisen kohde, jonka epäsankarilliset teot me oikeutamme lähes pelkästään tämän uskomattoman karisman vuoksi. Ilmiö on yleinen useissa muissakin elokuvissa, esimerkkinä tästä vaikka Lyhyt elokuva tappamisesta tai Kellopeliappelsiini. Me tunnemme sympatiaa hahmoa kohtaan, joka toimii kaikkien moraalien vastaisesti, mutta tämän osoittaessa järkevyyttä, hyväksymme henkilön aiemmat “pahat teot”. Cybulskin karismaattinen olemus luo Maciekin hahmosta entistäkin samaistuttavamman. Maciekin jatkuvasti käyttämät mustat aurinkolasit saavat hahmon vaikuttamaan kylmältä ja tunteettomalta. Maciek kuitenkin antaa mielitietylleen, Krystynalle, selkeät perusteet lasien käyttöön. Vapaussodan aikoina hän vietti liian pitkät ajat viemärien pimennossa, eikä sen jälkeen ole enää tottunut valoon. Ulkoinen olemus on petollista, sillä Maciekin maailmankatsomus ei Krystynan tullessa kuvioihin ole enää sodan mielettömyyden vääristämä ja hän kykenee jälleen individuaaliseen ajatteluun, mikä lopulta käytännössä koituu hänen kohtalokseen.
Tuhkaa ja timanttia on visuaalisesti tyylikäs sotaelokuva, jossa ei sodita. Wajda ei suoranaisesti ota kantaa Puolan kotkan oikean- taikka vasemman siiven toimiin, vaan tutkii sodan vaikutusta kaikkiin sen osallisiin pääsääntöisesti yhden henkilön kautta. Näyttelytyö on kaikkiaan loistavaa ja todentuntuinen dialogi (varsinkin myöhään venyneiden baari-iltojen jonninjoutavissa höpinöissä) tekee elokuvasta erittäin realistisen kokemuksen, joiden myötä katsoja pääsee seuraamaan tapahtumia suoraan niiden keskeltä. Vaikka Puolan historiasta ei paljoa tietäisikään, vakuutta Tuhkaa ja timanttia silti. Ajatusmaailmaltaan se on vertailukelpoinen myös tämän päivän ihmisen normaaliin elämään. Aikaansa nähden paikoin järkyttävän väkivaltaiseksi yltyvää Tuhkaa ja timanttia -elokuvaa on pidetty Andrzej Wajdan seminäärielokuvana. Tätä en voi kiistää enkä myötäillä, sillä olen Wajdan muiden elokuvien suhteen kokematon. Selväksi kuitenkin käy jo tästä yhdestä elokuvasta Wajdan taidot ohjaajana. Tuhkaa ja timanttia toimii oikeasti jokaiselta osa-alueeltaan täydellisesti ja kyseessä on kuin onkin timanttinen mestariteos, ajaton sellainen – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
