Avaat silmäsi. Näet edessäsi italialaisen maaseudun. Ilma väreilee kuumuudesta. Kaskaiden kuoro äänittää ikuisuuden seinämissä kaikuvaa konserttiaan jossain taka-alla. Pilvetkin ovat liian väsyneitä tanssimaan. Kastat jalkasi kylmään vuoristopuroon. Mietit, miten elää tässä hetkessä. Luopua menneisyyden taakastasi. Muistat, että tämäkin hetki on muisto. Sitten unohdat, mitä tämän jälkeen tapahtuu.
Miten maalata tiivistä, ilmaisuvoimaista taidetta? Vangita ajattomuuden merkitys instrumenttisi orjaksi? Puhua menneestä ja tulevasta kuin ne olisivat koko ajan läsnä, seisomassa olallasi, kuin muistuttamassa olemassaolostaan. Halkoa reikiä peilipintoihin. Särkeä illuusio ja luoda jotain aitoa.
Olisi turhaa edes yrittää purkaa osiin Luca Guadagninon tutkielmaa ensirakkaudesta minkäänlaisiin osiin. Tyytyä voi vain selittämään, mitä luulee nähneensä. Call Me By Your Name on kertomus muistojen hartaudesta. Fundamentaalisuudesta. Guadagnino kuvaa 17-vuotiaan italiaispojan Elion (Timothée Chalamet) romanssin professori-isänsä (Michael Stuhlbarg) värväämän opiskelijaharjoittelija Oliverin (Armie Hammer) kanssa, kuin menneenä muistona. Tästä puhuu kuvauksen laineileva tunnelma, joka ei täysin tunnu todelta sekä ajoittain kesken katkeavat kohtaukset, kuin muistikatkokset.
Tällä lailla Guadagnino yrittää puskea katsojansa omaan nuoruutensa. Hahmottamaan menneisyyden vaikutusta nykyisyyteen. Elämän kokemusten merkitystä tulevaisuuteen ja omiin valintoihin. Ennen kaikkea teos on kuitenkin väkevä ja myrkyllinen muistutus elämän ohimenevyydestä ja kertakäytettävyyden helppoudesta.
Elämä on kivuliasta. Se on täynnä karvaita pettymyksiä, sydänsurua ja menetettyjä mahdollisuuksia. Se on täynnä hukkaan heitettyä aikaa. Ihmisiä, jotka häviävät muististasi. Olisi väärin kutsua filmiä tulkinnaksi hetkessä elämisestä, sillä näin pelkistettyyn viestiin elokuva ei suostu typistymään. Teemana tuntuu pikemminkin olevan itsensä kanssa eläminen. Valintojen tekeminen niin hyvässä kuin pahassa. Rohkeus olla oma itsensä ja ottaa riskejä. Näin voit elää niin menneisyytesi kanssa, kuin sitä ilman.
Elokuva-alan veteraanin James Ivoryn Oscar-palkittu käsikirjoitus on sydäntä salpaava. Siitä sykkii Ivoryn vuosikymmenten kokemus ihmisyydestä. Sekä meidän virheistämme, että rakastettavimmista piirteistämme. Kuinka taaksepäin katsomalla, voi ymmärtää oman merkityksensä asioiden yhtälössä. Käsikirjoituksen läpi paistaa Ivoryn haluama toivo. Toivo siitä, että taisteleminen on arvokkaampaa kuin luovuttaminen. Ainakin on yrittänyt. Optimismi on parempaa kuin kyynisyys. Tämä heijastuu niin Elion tekemissä valinnoissa, kuin Elion isän antamissa elämänohjeissa, jotka vastoin tyypillistä konventiota, eivät pyri suojelemaan poikaansa, vaan päinvastoin. Isä haluaa poikansa tietävän, että elämässä on kaksi puolta: valo ja pimeys. Molempia tarvitaan.
Call Me By Your Namesta ei voi olla puhumatta, mainitsematta pääosan Timothée Chalametin sielukasta roolityötä. Se on niin aistinvarainen, että sitä on vaikea määrittää tietynlaiseksi. Se on villi ja vapaa. Aito ja hengittävä. Chalametilla on eittämättä todella valoisa tulevaisuus näyttelemisen saralla, mikäli niin vain päättää haluta.
Niin kokonaisvaltaisen vaikuttavaa elokuvaa kuin Call Me By Your Name on vaikea löytää. Elokuvaa, joka hengittää yhteen ääneen, jokaisella solullaan, ilmassa kuumuuden tavoin väreilevää tunnetta. Tunnetta kahden ihmisen välillä. Tunnetta, jonka jokainen elokuvankatsoja tunnistaa. Yksi surullisimmista, tunteikkaimmista elokuvista eittämättä, mutta ei sitä pelkästään. Vaan myös elinvoimainen, avoin, sielukas, aito, rohkea, uljas, tunnelmallinen, hidas ja nopea, raskas ja kevyt. Kuin muisto elämästä.
