Agatha Christien tuotannon muuntaminen leffamuotoon tuskin lakkaa niin kauan kuin länsimainen yhteiskunta on elossa. Kuolema ilmoittaa lehdessä on tuoreinta Christien aivoituksiin perustuvaa tv-leffamateriaalia valmistuttuaan vuoden 2005 aikana. Ohjaajana häärii kuuluisuuttakin keränneestä Greenwich mean time -nuorisoleffasta vastannut John Strickland. Nimensä mukaisesti Stricklandin elokuva esittää tarinan kuolemasta, joka ilmoittaa aamun lehdessä iskevänsä kutsuilla samana päivänä klo 19.30.
Ja niin kuolema iskeekin – vieläpä aikataulun mukaan! Keskellä hienoston charmikkaita juhlia valot sammuvat ja ase paukkuu. Yllättävämpää on se, että uhri ei ole kukaan päivällisvieraista, vaan tunkeutuja itse. Ulkomainen postivirkailija oli ilmeisesti päättänyt ryöstää paikallisen rikkaan rouvan, mutta päätyykin epäonnisessa yrityksessään hutiin ja lopulta itsemurhaan. Näinköhän lie, vai olisiko tässä taas se perinteinen perintöjahti kyseessä, pohtii paikalle sattumoisin erehtynyt Neiti Marple. Kukapa muu?
Vähän tiukkaa se tekee änkeä Christien kirjoja puoleentoista tuntiin. Henkilöhahmot jäävät (jälleen) ohuiksi ja jatkossa murhajärjestys on perinteinen… vai pitäisikö sanoa, että asetelma on legendaarinen? Tällä kertaa perintöä ollaan jakamassa parissakin sukupolvessa, ja lopussa katsojan pieni päärukka joutuu pohtimaan, että onko tässä kauheassa maailmassa kukaan se, joksi itseään väittää. Lisäksi katsoja saa aiheen miettiä, että tarvitseeko 2000-luvun jännäriversiointi todella lisukkeeksi lesbokohtauksen? Näin ainakin käsikirjoittaja Harcout lie tuuminut.
Pääosin tuorein Christie-filmatisointi on jähmeää kuin keskustelu brittiläisillä teekutsuilla. Kokoajan paleltaa hieman ja jos vaivaantuneena yrittää katsoa ikkunasta ulos, näkeekin vain sitä ainaista sumua. Toisaalta kai se sumukin on kotoisaa, jos kaipaa perusjännäriä muutamalla ylitseampuvan hassulla ratkaisulla. Musiikki alkaa upeasti Guilty-rallattelulla, mutta yltyy jopa liian dramaattiseksi. Eipä silti, sen perinteisen/legendaarisen viimeisen vartin aikana ratkaisuja kerrattaessa musiikki on elementissään. Sitä paitsi Claire Skinner on niin ihana höpsön tohvelinaisen (sivu)roolissaan, että kolme pistettä liikenee jähmeämmällekin turinoinnille.
