Se taisi olla vuosituhannenvaihdetta, kun J. Bruckheimer huomasi, että hänen tuottamansa leffat ovat lähes poikkeuksetta maskuliinisia rymistelyjä. Asialle oli tehtävä jotain, ja nopeasti. Niinpä iso J. otti tuotettavakseen Gina Wendkos -nimisen naisimmeisen kirjoittaman käsikirjoituksen. Gina ei ollut ainoa, joka yllättyi Hollymiehen yllättävästä tempaisusta.
Bruckheimerin pompoteltavaksi tarttui Kanadassa varttunut ja kokematon ohjaaja David McNally. Debyyttiohjaajan kateen lyötiin hulppeat 45 miljoonaa dollaria. Sitten ei enää tarvittu kuin pari nättiä tyttöä pääosiin, komea hemmo pääosatytön unelmien kohteeksi ja joku stara vääntämään hittibiisiä leffan nimellä.
Tulos: kassakoneet aloittivat jumalaisen kauniin laulunsa.
Kantritähti LeAnn Rimesin mukaan ottaminen oli jo jäätävän kylmäpäinen markkinointikikka. Leffan tunnusbiisi Can’t fight the moonlight taisi ampaista listaykköseksi joka puolella maailmaa. Tehtiinpä siitä perinteinen läjä eri kulttuureihin sopivia sovituksia, jotta varmasti uppoaisi. Anyway, Soundtrack vietti pitkästi toista vuotta Jenkkilistan kärkipäässä, eikä ole hankala tajuta, että moinen menestys siivittää leffan kuin leffan lentoon.
Stoori kertoo tytöstä nimeltä Violet Sanford (Perabo). Hänellä on unelma tulla palvotuksi musiikintekijäksi. Sekä laulajaksi tietenkin, kunnon singer/songwriter –tyyliin! Violet lähtee etsimään onneaan suurkaupunkiin, mutta samaan aikaan hänellä on paha ongelma: hän ei luota itseensä, ei vaikka työn alla olisi tuleva suurhitti (Can’t fight the moonlight nimenomaan!). Ongelmiensa kanssa painiva Violet päätyy työskentelemään huippusuosittuun ja kuumia misuja vilisevään baariin nimeltä Coyote Ugly. Siitä siis rainan nimi.
Baarityöntekijänä elämää opetteleva nuori nainen rakentelee orastavaa suhdetta Kevin O’Donnelliin (Garcia) ja vatvoo suhdettaan epäilevään isään (Goodman). Alussa pullot hajoavat ja suurkaupunki näyttää pelottavalta, mutta saattaahan sen arvata minkälaisten amplitudien kautta elämä kaunista tyttöä kuljettaa. Loppuratkaisua ei ole kovin hankala arvata.
Juonen ohuus ei juuri haittaa Coyote Uglyn kohdalla. Meno on rentoa, musa soi ja baaritiskit notkuvat – niin juomista, kuolaavista äijäpahasista kuin vikkelästi lannettaan keinuttavista naisista. Romanttisia kuvioita syntyy pakosta, eikä suruiltakaan vältytä. Varsin vaisua uraa rakentanut Piper Perabo on ok osassaan, ja Goodman vielä vakuuttavampi. Pikkurooleissa vilahtaa siis listahittejä lauleskeleva LeAnn Rimes, ja itse Michael ”Jerryn lempipomppupallo” Bay ja Johnny Knoxville välähtävät ruudulla.
Coyote Ugly on perinteinen keskivertoleffa: ei mitään kovin säväyttävää, mutta ei mitään ärsyttävääkään. Jos 2000-luvun taitteen popmusa maittaa, saa leffasta varmasti vielä lisää fiiliksiä. Arskan I’ll be back” –reploja naama irvessä hokevat heebot voivat skipata leffan suosiolla, mutta veikkaanpa kauniimman sukupuolen edustajien mieltyvän hommaan enemmän.
