Hercule Poirot lienee maailman ainoa etsiväsankari, jolle toistakymmentä vuotta murhan ja nykyhetken välillä ei tuota lainkaan ongelmia. Ne ovat, ah, ne harmaat aivosolut.
Harmaita aivosoluja olisi saanut olla myös Poirotin 2000-luvulle tuoneella tekijätiimillä. Tällä kertaa kyllä ollaan uskollisia tarinalle, ja ns. kerronnalliset 2k-gay-lisät ovat tällä kertaa pienet, mutta muuten tarina junnaakin sitten paikoillaan. Alussa Lucy-neito marssii belgialaisen mestarietsivän puheille, koska tahtoo puhdistaa jo kuolemaantuomitun äitinsä maineen. Sitten ei oikeastaan tapahdukaan mitään, vahatut viikset väpättäen Puaroo haastattelee kaikki epäillyt läpi ja tähän saman tapahtuman kertaamiseen käytetäänkin reilu tunti. Ei surkeaa, mutta seisahtanutta kuin ilma ennen ukkosta.
Tässä vaiheessa on syytä korostaa, että tapahtumien kertominen eri perspektiiveistä on oma taiteenlajinsa, ja sillä voidaan tehdä mitä upeimpia onnistumisia. Komedian saralla onnistujia ovat olleet mm. Isänmaan Toivot kakkoskauden päätösjaksollaan ja brittiläinen The Coupling. Mutta Viisi pientä possua ei onnistu, viimeistään kauniiksi tarkoitettu, mutta lopulta vain karmaisevan unelias ilmapiiri kruunaa tämän epäonnistumisen. “Possut” röhkivät kiltisti läteissään, aurinko paistaa ja helteessä Poirot’takin väsyttää näemmä pahasti. Näyttelijöistä hereillä näyttävät olevan vain ällöttävän realistisesti naistenhuvittajataiteili(j)aa tulkitseva Aidan Gillen sekä Julie Cox, ja heistä Coxin hereilläolo perustuu vain tylyyn kasvoille jähmettyneeseen ilmeeseen. Ei kukaan voisi nukkua moisen virneen kera.
Poirot’n päiväunituokio väsyttää katsojaakin, eikä jouluksi 2003 valmistunut tv-leffa pääse yllättämään kuin ensimmäisten minuuttien tylyyden ja loppuratkaisunsa osalta, mutta siihen mennessä katsojista aivan liian moni on jo siirtynyt unten maille. Lepuuttamaan niitä harmaita aivosolujaan parempien (rikos)leffojen varalle. Vuodesta 1989 jatkuneessa Suchetin hienosti tähdittämässä Poirot -sarjassakin kyseisiä terävämpiä suorituksia on nähty iso liuta.
