Katsokaa viisi minuuttia ja pistäkää pois. Säästytte mielipahalta. Tai oikeastaan: älkää katsoko.
Siinä yhdelle riville tiivistettynä Batman-leffasaagan neljännen osan sisältö ja viihdearvo. Joel Schumacherin yhdeksänkymmentälukulainen värikäs ilmapiiri haistattelee koko Lepakkomiehen idealle, törttöilee jähmeän toimintansa parissa ja lyö vielä Chriss O’Donnellin tökerön Robin-apurin sekä hovipalvelija Alfredin sukulaistytön (!!!) Batgirliksi keskeiseen osaan kekkereitä.
Batman & Robin olisi noin kymmenen kertaa parempi elokuva, jos sen koko sisältö (anteeksi, mikä sisältö?) korvattaisiin wanhojen Batmanien Whoosh! Bum! Räiskis! -puhekuplilla. Nyt kasassa on
vain kolme lapsellisesti kiukuttelevaa sankaria ja heidän kaksi totaalisen toimimatonta pahista: (paskalle) lemahtava viettelijävihannes ja vahvasti aksentoiva sininen jääpala. Noista tekijöistä ei tehdä elokuvaa. Korkeintaan ”elokuva” kuten Schumacher mahtipontisen musan soidessa todistaa.
Elokuvasta paistaa läpi se, että koko casting on tehty vain näyttelijöiden sen hetkisen markkina-arvojen perusteella. Sopivuutta rooliin Schummeli-setä alaisineen ei ole miettinyt. Täytyy vain toivoa, että moinen itsensä puukotus on sentään tehty paikkaamismielessä tiedostaen Akiva Goldsmanin kässärin puutteet, eikä vain silkasta typeryydestä. Clooney on ensimmäinen hairahdus. Mikäs siinä jätkässä yleensä, antakaa sille lääkärintakki ja harmautta hiuksiin: toimii! Mutta Batmaniksi tahi sarjakuvacharmantiksi Bruce Wayneksi Clooneysta ei ole. Sama epäsopivuuden kirous pätee Uma Thurmaniin. Vaikkapa keltainen haalari, kostonaate ja miekka kehiin, niin fiilistä piisaa. Mutta ei, Thurmanista (lue: kenestäkään!) ei saa seksikästä kasvista, joka olisi toimiva leffahahmo, saati että hurmaisi miehen kuin miehen. Kolmantena ongelmalistassa tulee Arska, toimiva jäppinen koomisen aksenttinsa kanssa vaikkapa tulevaisuuden suojelijakoneena, mutta että jäätä sylkevänä sinisenä, vaimonsa tötsään säilöneenä pahiksena? Ei, ei, ja vielä kerran ei.
Leffan oma söpöläispari, Robin ja Batgirl, ansaitsee kokonaan oman kappaleensa. Paha sanoa mitä Akiva Goldsteinin päässä on liikkunut, kun hän on kirjoittanut samaan elokuvaan Uman viettelijäksi, Elle MacPhersonin Mutkumäjabrucerakastetaantoisiamme-täytteeksi ja sitten vielä Alisa Hopeakiven Lepakkotytöksi. Ei riitä, että Alicia saapuu ruutuun äärettömän typerän sukulaisvierailuidean myötä, vaan hahmosta vielä maalataan tuittupäinen ärsyttävän teennäinen pikkublondi täynnä sankaruutta, joka saa Robin-pojun hormonihurmoksen vallassa jämähtämään samaan typerään irvistykseen.
Korjaan: hänellähän oli se sama typerä ikipubertiteettiä hersyvä virnistys jo aiemmassa osasessa! Oikeastaan ei puutu kuin tampa, jolle poitsu istuisi, niin kaikkien aikojen puupalikkamaisuus maksimoitaisiin.
Batmanin trikookesteissä on noin kaksi ja puoli toimivaa ideaa, ja vastassaan niillä on siis epäonnistuneen, puhtaasti markkinointiin sisällön kustannuksella satsanneen castingin, sisällöttömän käsikirjoituksen ja sieluttoman rymistelyn taakka. Siksipä kyseessä ei suotta ole elokuva, joka sai monet Batman-fanit repimään paitsi pelihousunsa myös lepakkoviittansa. Irvokkaasti elokuvan tagline kuuluttaa ”Strength. Courage. Honor. And loyalty.”, mutta tarkoittanee niillä asioita, joita katsojarukka tarvitsee selvitäkseen loppuun asti tällä supersankarielokuvaksi väitetyllä kivikkoisella tiellä. Ja kaiken viimeistelee se kyyneleet silmiin tuova Batman-luottokortti. Sniif. Batman-luottokortti.
