Mestariohjaaja Krysztof Kieslowski suunnitteli kuulun Väritilogiansa (Bleu-Bialy-Rouge) perään uutta trilogiaa. Vaan sitten mestari otti ja kuoli. Niinpä emme koskaan tule näkemään, millainen olisi todella ollut Kieslowskin Taivas, Helvetti tai Kiirastuli. Taivaasta Kieslowski ehti laatimaan käsikirjoituksen vanhan kirjoittajakumppaninsa Krysztof Piesiewiczin kanssa. Helvetistä paperille jäi karkeampi kyhäelmä, jonka Piesiewicz vei loppuun ja nuori & tuntematon Danis Tanovic saattoi kankaalle vuonna 2005. Taivaan kohdalla Kielowskiksi Kieslowskin paikalle astui Juokse, Lola! -rainallaan mainetta saanut Tom Tykwer. Rehellisyyden nimissä on todettava, että Tykwerin leffoista Juokse, Lola! on lopulta niitä heikoimpia. Taivas – se on kunnianosoitus Kieslowskin muistolle.
Taivaan tapahtumat ajavat kaksi eri maalaista ja erilaista henkilöä yhteen. Tapahtumien alkuunpanija on Cate Blanchettin viileiden piirteiden läpi kuultava Philippa. Koston myrkyttämä nainen tekee pommi-iskun ylvääseen pilvenpiirtäjään. Hän kuvittelee saavuttaneensa elämänsä tarkoituksen. Vaan poliisin hoteissa Philippalle valkenee, ettei iskun pääkohde olekaan kuollut. Kuulusteluiden tulkki, nuori Filippo (Ribisi), liikuttuu Philippan järkytyksestä. Filippo menettää sydämensä oitis omansa jo ajat sitten kadottaneelle naisparalle. Siitä pisteestä Taivas tuntuisi olevan kaukana, mutta Filippo on ulkomuotoaan sisukkaampi kaveri ja Philippa – hänessä palaa vielä toteutumattoman kostonsa liekki.
Elokuvan tapahtumat liikkuvat juuri sen verran epätodellisen ja todellisen rajamailla, että Kieslowskia heikomman tekijän voisi kuvitella tuskailevan uskottavuusongelmien kanssa. Tykwer kykenee kuitenkin pitämään leffan kokonaisuuden hallinnassaan, miltei sen loppumetreille asti. Sittenkään hän ei päästä kudelmaa hajoamaan totaalisesti, vaikka Väritrilogian jokaisen osan tai vaikkapa Veronikan kaksoiselämän lopetusten tasolle Taivaan loppusuora ei yletä. Yritystä on liikaa. Muissa osissaan elokuva muistuttaa lämpimästi Kieslowskista, niin hiipivässä huumorissaan (mm. maitoautokohtaus) kuin henkilöiden keskinäisen kanssakäymisen kuvaamisessa. Jo se, miten Tykwer esittelee Philippan katsojalle, on jokaista kuvakulmaansa myöten kuin Kieslowski olisi saattanut tapahtuman toteuttaa. Poissa on hollywoodlainen hömppä ja hössötys, tilalla toteava ja isällisen rakastava ote.
Tähän elokuvaansa Tykwer ei ole säveltänyt musiikkia, vaan siitä vastaa virolainen Arvo Pärt. Harmi kyllä soundtrack ei ole ikimuistoinen. Elokuvan näyttelijät ovat kautta linjan tasokkaita, esimerkkinä Filippon isää esittävä Remo Girone; vähillä eleillä saa aikaan paljon. Kun Filippon isä kohtaa poikansa ja tämän uuden tyttöystävän, tökerömpi komeljanttari alkaisi hötkyillä, mutta Girone pitäytyy asiallisen minimalistisessa ilmaisussa. Kameran etäisyys näyttelijöihin tietysti korostaa tätä seikkaa entisestään. Cate Blanchett on ainut, jonka valintaa rooliinsa voisi kritisoida. Olisiko Philippan hahmo muuttunut oleellisesti kiehtovammaksi, jos häntä olisi tulkinnut Kieslowskille tyypillinen, lämpimämmän oloinen näyttelijätär?
