Mielenkiintoisin asia Sherlock Holmes -tulkinnoissa on kauan sitten lakannut olemasta mestarisalapoliisin ratkoma rikosmysteeri. Sen sijaan odottamisen arvoista on nähdä, miten omaa mainettaan itsekseen ihmisten mielissä lisäävää, kirjallisuushistoriallisesti uskomattoman merkittävää, mutta silti hyvin usein tylsäksi stereotypiaksi miellettyä kirjallisuushahmoa tulkitaan. Guy Ritchien ensimmäisessä Holmes-elokuvassa, joka oli luovasti nimetty Sherlock Holmesiksi, tukeuduttiin tuttuun ajatukseen “paluusta juurille”. Arthur Conan Doylen tekemät viittaukset huumeongelmiin, sosiopatiaan, lähitaistelutaitoihin (ollaanhan sentään Hollywoodissa) ja muutoin apaattiseen, mutta rikosten tapauksessa hyvin persoonalliseen pirteään elämään otettiin näyttämölle. Seurauksena katuojaan tosin lensivät alkuperäiselle Holmesille tutut viktoriaaniset käytöskoodit, mutta hei – rapatessa roiskuu, ja isossa studiossa rapataan isolla kädellä.
Jatko-osassa Sherlock Holmes: A Game of Shadows on kyse Holmesia ympäröivistä myyteistä toisella tasolla. Kohteena on fanien mielissä legendaksi noussut professori James Moriarty, joka kohtasi loppunsa samaisessa novellissa, jossa hänet esiteltiin. Silti “rikoksen Napoleonista” tuli tulkinnasta toiseen Holmesin vastakappale: aina valmistautunut ja Holmesia vastaavaa älykkyyttään rikollisiin tarkoitusperiin käyttänyt nerokas takapiru, joka oli sekaantuneena tapaukseen jos toiseenkin. Usein aivan kuten Holmes, myös Moriarty on muuttunut hyvin yksioikoiseksi ja tasapaksuksi toimijaksi. Hollywoodin efektikyllästetyt toiminta-annokset tarjoavat tässä mielessä hyvin mielenkiintoisen ja jopa luontevan näyttämön kahden älyn jättiläisen – pakkomielteisen yksityisetsivän ja häikäilemättömän kriminaalijohtajan – yhteenotolle. Tällä kertaa Holmesin (Robert Downey, Jr.) ja Moriartyn (Jared Harris) taistelu kasvaa jatkuvasti suurempiin mittoihin, kun jälkimmäinen pyrkii hankkiutumaan häntä vainoavasta oikeuden puolustajasta eroon keinolla millä hyvänsä.
Paikoin meno on aivan kuin sotaelokuvasta karannutta, mutta toisaalta kenties sen pitääkin. Spektaakkeli nostaa panoksia, kun käsikirjoituksesta ei siihen ole. Alun nopeasti korttinsa paljastava ja itse asiassa jo viime elokuvan lopussa avattu muka-mysteeri ei kanna mihinkään, ja tolloksi karikatyyriksi karannut Holmes häärää lähinnä parin kätyrin kimpussa. Sananvaihtoa vauhdittaa lapsellinen nokkapokka, joka haluaa olla rentouttavaa ja hauskaa, mutta päätyy lähinnä ärsyttäväksi ja pakotetuksi. Ystävyyssuhteessaan tohtori John Watsoniin (Jude Law) Holmes näyttäytyy todellisena itsekeskeisenä kusipäänä, joka käyttää luotettua toveriaan hyödykseen sen sijaan, että yksinkertaisesti pyytäisi tämän apua. Onneksi Stephen Fry on elokuvaan erinomainen lisä Mycroftina, mutta ehditään hänenkin hahmonsa myöhemmin vielä pilata pelleilyllä.
Muutoskohtana toimii Holmesin ja Moriartyn ensimmäinen kohtaaminen. Viileä Harris on roolissaan Downeyn vastapaino, mikä toimii sekä elokuvan eduksi että haitaksi. Toisaalta koheltava Downey saattaa varastaa helposti kaiken huomion, toisaalta Harrisin kylmänrauhallinen, itsevarma tulkinta korostaa heidän vastakohtaisuuttaan sekä harvinaista vastusta ja vaaraa, jonka Holmes hahmossa kohtaa. Tämän tapaamisen jälkeen syöksytään myös ensimmäiseen todella toimivaan toimintajaksoon, nimittäin erinomaiseen ja monipuoliseen junakohtaukseen. Tästä eteenpäin meno jatkuu vauhdikkaasti ilman hengähdystaukoja, kunnes päädyttään lopun shakkijaksoon. Kyseinen kohtaus on täysin omassa luokassaan, jos sitä vertaa keskeneräistä Tower Bridgea näyttämönään käyttäneeseen miekkataisteluun ykkösleffan lopussa. Näyttämöstä puheen ollen: kaikki Holmesinsa lukeneet tietävät, missä miljöössä viimeinen yhteenotto käydään.
Elokuvan mittakaava on siis iso, mutta juuri sen varassa kaikki toimiikin. Pelissä oleva panos on suuri, kuten myös itseoikeutetusti Moriartyn kaavailujensa suojelemiseksi soveltamat toimet. Kahden lukuisia siirtoja eteenpäin miettivän neron yhteenotossa monet palaset osuvat lopussa palkitsevasti paikalleen, ja jo mainitusta junakohtauksesta alkaen toimintakohtauksetkin alkavat viihdyttää. Myös kliseisesti lukuisissa elokuvissa tilanteen suurikokoisuuden ja tunteikkuuden osoittamiseksi käytetyt shakki- ja oopperakohtaukset toimivat, sillä Ritchie osaa olla laskelmoivan lisäksi visuaalinen tyylitaituri.
Kaiken kaikkiaan ykköselokuvan synnit ja saavutukset ovat läsnä, ja ne nojaavat edelleen Doylen alkuperäistarinoiden (yli)tulkintaan. Holmes ei ollut alun perinkään suinkaan kuiva hahmo, mutta tässä sinänsä taidokkaan Downeyn liioittelu on välillä täysin turhaa. Law’n Watson on edelleen kyvykkäimpiä tulkintoja hahmosta, mikä on virkistävää verrattuna moniin muihin versioihin, joista hänestä on tehty yksinkertainen idiootti. Mukana on myös kyvykäs naisnäyttelijä, jonka hahmo jää toiminnan jalkoihin – Noomi Rapace vielä Rachel McAdamsiakin pahemmin. Digitaaliefekteillä ja värimuutoksilla saadaan kaikkea kivannäköistä valkokankaalle, mutta tuloksena maailma näyttää liian usein kylmältä ja epäaidolta. Ritchie kaivaa leikkaus- ja kuvauskikan toisensa jälkeen arsenaalistaan, mikä paikoin hengästyttää, hämmentää ja tuskastuttaa, paikoin toimii erinomaisesti lisäten kohtauksiin tyyliä, tunnetta ja selkeyttä. Näistä varusteista rakentuu yli kahden tunnin viihdepaketti, joka toimii kerran, muttei varsinaisesti saa haluamaan lisää vaan korkeintaan parempaa.
