Näyttelijä-ohjaaja Jon Favreu ohjasi kaksi ensimmäistä Iron Man-sarjan elokuvaa, jotka olivat kaupallisia menestyksiä. Sen jälkeen hän kompuroi ilottoman scifilänkkäri Cowboys & Aliensin ohjaimissa. Megabudjetin leffojen kanssa puuhastelu päättyi ainakin toviksi, kun mies kammettiin syrjään Iron Man 3:n ohjaajan paikalta. Favreau palasi pienimuotoisemman elokuvan pariin ja ohjasi käsikirjoittamansa tarinan kokista, joka putoaa korkealta ja kovaa.
Carl Casper (Favreau) on losangelesilaisessa ravintolassa työskentelevä taidokas kokki. Hän on myös eronnut työnarkomaani, jonka suhde 10-vuotiaaseen poikaansa Percyyn (Emjay Anthony) on väljähtymässä. Viikonloppuisän rooli ei oikein suju, sillä Carl on kyllä paikalla, mutta harvoin aidosti läsnä hetkissä poikansa kanssa. Arvostetun ruokakriitikon (Oliver Platt) vierailu käynnistää tapahtumaketjun, jonka seurauksena Carl ajautuu kiistaan ravintolan omistajan (Dustin Hoffmann) kanssa, ottaa lopputilin ja tulee vielä nöyryytetyksi sosiaalisessa mediassa. Carl päätyy Miamiin, jossa hän palaa ammatillisille juurilleen ja ryhtyy rakentamaan uutta suhdetta poikaansa.
Favreau on moneen otteeseen kiistänyt, että Chef olisi hänen oma draamakomediaksi naamioitu näkemyksensä Hollywoodin studiojärjestelmästä. On silti vaikea olla näkemättä Dustin Hoffmanin Rivaa vertauskuvana studioista, jotka mieluusti pysyttelevät tutuilla ja turvallisilla urilla, eivätkä halua ottaa riskejä tai kokeilla jotain uutta. Juuri vastaaviin ongelmiin Favreau itse törmäsi Iron Man 3:n kohdalla. Myös Carlin reaktio ruokakriitikon arvioon voi hyvinkin pohjautua Favreaun omiin tuntemuksiin.
Chef on hyvän mielen elokuva. Mestarikokin lämminhenkinen ja herkullinen matka työ- ja perhe-elämän perusasioiden äärelle on ryyditetty rytmikkäällä musiikilla, maukkailla (tai ainakin maukkaan näköisillä) suupaloilla ja osaavalla näyttelijäjoukolla. John Leguizamo ja Bobby Cannavale antavat hyvää tukea Favreaulle. Emjay Anthony on erittäin hyvä poikana, joka yrittää turhaan kätkeä tunteitaan välinpitämättömyyden taakse. Nuorukaisen kemia Favreaun kanssa toimii erittäin hyvin.
Mikäli katsoja haluaa sekoittaa kitkerää sivumakua Favreaun keitokseen, niin siihenkin tarjoutuu mahdollisuuksia, sillä Chefissä on omat ongelmansa. Sosiaalinen media näyttelee tarinassa isoa osaa ja muutamaa alkuvaiheen hetkeä lukuun ottamatta ilmiötä käsitellään todella kritiikittömästi, paikoin jopa turhan ihastelevaan sävyyn. Myös muutamat roolihahmot ovat tarinan kuljettamisen kannalta melko turhia. Scarlett Johansson ravintolan tarjoilijana jää yhdentekeväksi ja Robert Downey Jr.:n piipahdus leffassa on vahvasti päälle liimatun ja irrallisen tuntuinen. Toisaalta Favreau rahoitti elokuvan omasta pussistaan, joten tähtinäyttelijöiden piipahdus lienee ystävänpalvelus ohjaajalle ja samalla keino haalia hieman isompia katsojalukuja. Chef olisi myös kaivannut pienen pientä tiivistämistä, sillä paikka paikoin tahti käy verkkaiseksi.
Edellä mainitut seikat ovat silti vain pieniä ruoantähteitä hampaiden välissä, sillä Chef onnistuu hyvin siinä mitä se yrittää. Näyttelijöillä on selvästi hauskaa ja ilo tarttuu katsojaankin. Rennon viihdyttävä komedia hymyilyttää vielä siinäkin vaiheessa, kun alkaa katsella jääkaapin sisältöä ja miettiä, mitä taikoisi iltapalaksi.
