Lännenelokuva tai western, tuo aikoinaan amerikkalaisen elokuvan ylväs viihdemuoto oli pitkän ja loistokkaan ajanjaksonsa jälkeen menettämässä loistoaan. Lajityypin elvyttäjäksi ilmaantuivat yllättäen italialaiset, jotka loivat genrestä täysin uudenlaisia ja omalaatuisia tulkintoja, joita sitten kutsuttiin “italowesterneiksi” tai ”spagettiwesterneiksi”. Tämän ilmiön suurin tekijä lienee ohjaaja Sergio Leone, joka aloitti kaiken Dollari-trilogiallaan, joista nyt arvostelemani Vain muutaman dollarin tähden (1965) on keskimmäinen. Sarjan muut osat ovat Kourallinen dollareita (1964) sekä Hyvät, pahat ja rumat (1966). Trilogia teki myös aiemmin television Lännen tie-sarjasta tunnetusta Clint Eastwoodista elokuvatähden, joka on myös ajan saatossa noussut alansa todelliseksi ikoniksi.
Tarina kertoo jälleen ”miehestä ilman nimeä”, jota tässä kutsutaan kuitenkin Moncoksi (Eastwood). Hän on salaperäinen ja kovaluonteinen palkkionmetsästäjä, joka alkaa jahdata julmaa rikollista ja murhaajaa Indiota (Gian Maria Volonté) sekä tämän johtamaa rosvojoukkoa. Kuitenkin samaan aikaan Indiota jahtaa myös toinenkin palkkionmetsästäjä, eversti Mortimer (Lee Van Cleef), joka on päättänyt napata Indion ensin, elävänä tai kuolleena. Epäonnistuttuaan saalistuksessaan tai toistensa eliminoinnissa Moncon ja Mortimerin on pakko ruvettava tekemään yhteistyötä ja napattava Indio yhdessä, koska muuten ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuolema. Niinpä he aloittavat kaksistaan näyttävän ja todellisen taistelun rosvojoukkoa vastaan.
Leone ohjaa jälleen täydellä sydämellä. Elokuvan toimintakohtaukset ovat henkeäsalpaavia, joissa usein käytetään nopeita leikkauksia. Kaksintaistelu-kohtauksissa kuvattiin kasvoja läheltä ja sitten silmiä myös, jotta kohtausten intensiivinen tunnelma välittyy katsojalle monin tavoin. Lavastus ja puvustus näyttävät myös aiheeseen sopivalta. Ennio Morriconen musiikki on jälleen mestarillista, joka sopii täysin elokuvaan. Morriconen musiikin tempokin tuntuu määrittyvän kohtauksissa olevien tapahtumien rytmin ja eleiden mukaisesti, joka tekee musiikista todellakin elokuvassa elävän kokonaisuuden. Eastwood tekee roolinsa taas aiheeseen sopivalla yksi-ilmeisyydellä ja kovalla asenteella.
Elokuvassa on myös huumoriakin mukana piristämässä menoa sekä hiukan myös melodraamaa, joka on Indion takaumana kerrotussa taustatarinassa. Siinä hän oli löytänyt rakastettunsa toisen miehen sylistä ja sitten tappanut tämän miehen. Asia muuttui vielä pahemmaksi, kun Indio rankaisi naista ja niin mies muuttui todelliseksi ihmisraunioksi. Tämä tradegia tekee Indiosta mielenkiintoisemman elokuvan katsojille, eikä näin hahmo jää yksiulotteiseksi.
Mukana on myös tunnettu saksalainen luonnenäyttelijä Klaus Kinski, joka esittää yhtä rosvoista. Hänen ja Van Cleefin kohtaamisista onnistutaan luomaan todella jäisiä hetkiä.
En voi lopuksi muuta sanoa, kuin että tässä on jälleen todella mestarillinen länkkäri, joka tempaa katsojan täysin mukaansa ja kestää vielä useita katselukertoja. Todellinen klassikko, johon ajan hammas ei ole päässyt puremaan.
