Olemme ensimmäisen maailmansodan räjähdemäisyydessä Pohjois-Ranskassa. Tantereet lyövät tulta ja intensiiviset taistelut silpovat sotilaiden sieluja. Saksalaiset ovat vetäytyneet, mutta kyseessä onkin vain strateginen vetäytyminen. Kaksi sotilasta valitaan viemään viesti läpi vihollisten koruttomien alueiden toiselle pataljoonalle, jotta nämä sadat miehet pelastuisivat saksalaisten suunnittelemalta ansalta. He lähtevät epätoivoiselta tuntuvalle matkalle vihollisten ja taisteluiden ympäröiminä ainoana todellisina vihollisinaan aika ja usko.
Mestariteoksen titteliä tämä ei missään nimessä ansaitse, näin alkuun sanottuna, mutta upea leffahan tämä on.
Kuvaukseltaan 1917 on täysin mestarillista jälkeä. Roger Deakins on alansa mestari, joka todella osaa hommansa. Hän tekee aina ultimaattisen upeaa jälkeä, jota minä muun muassa saan aina suu ammollaan kaunistella ja hämmästellä. Värit, valaistus, lavastus ja puvustus on mitä tarkinta yhdistettynä tuohon upeaan kameratyöhön. Loistavaa, kuinka kamera etenee hahmojen mukana ja kaikki tuntuu niin aidolta.
Emme katsele elokuvan tapahtumia vierestä ulkopuolisena, vaan me olemme hahmojen mukana tapahtumien keskelle. Aito tunnelma lumoaa ja upotti ainakin minut syvälle sodan runtelemaan maailmaan. Realistisuus oli muuten hyvin voimakkaasti läsnä, mutta hahmojen onnekkuus tuntui parissa kohtaa hieman epärealistiselta. Jälleen näytetään sodan raakuus. Näemme rottia syömässä ihmisten raatoja, ja raunioituneita ja autioituneita rakennuksia. Kuvasto on paikoitellen todella, todella karua.
Meni myös hetki ennen kuin pääsin kunnolla maailmaan sisälle ja tarina lähteekin saman tien sen kummempia miettien käyntiin. Hahmoihin en tuntenut aluksi löytävän tunnesidettä, mutta myöhemmin toiseen heistä se alkoi kehittymään. Emotionaaliset kohtaukset eivät tästä syystä koskettaneet minua kovinkaan suurella tasolla aluksi, mutta lopussa koin sähköisiä kylmiäväreitä. Enemmänkin koin hengestään, suruaan ja aikaa vastaan taistelevia sotilaita kohtaan kunniallisuutta.
Välillä joutui haukkomaan henkeä ja puristamaan teatterin istuimen käsinojista kiinni, mutta välillä rauhoituttiin täysin hiljaisuuksiin ja pysähdyttiin hengittämään. Visuaalisuuden lisäksi elokuva ei oikeasti onnistu tarinallaan vakuuttamaan lähellekään samalla tasolla. Tarinallisesti tai sanomaltaan se on hyvin tavallinen sotakertomus, mutta se on vain harvinaisen tyylikkäästi toteutettu. Mukana on oikeasti pari helvetin nättiä kohtausta, jotka muistuttavat, miksi näitä elokuvia kannattaa teattereissa käydä katsomassa. Mutta niin kuin sanoin, ulkokuorensa alla se on hyvin tavallinen keskivertoa parempi, hieman jopa pinnallinen elokuva.
Thomas Newmanin maalailevat sävellykset kohtaavat Deakinsin henkeäsalpaavan kuvauksen kanssa, jonka risteykseen saapuu vielä mahdollisesti parhaimmasta Bond-elokuvasta ja mestarillisesta American Beautysta tuttu Sam Mendes taitavana ohjaajana.
Olen varma, että elokuva ei tule toimimaan enää samalla tehokkuudellaan kotisohvalta katsottuna ja se on nimenomaan tarkoitettu katsottavaksi suurelta valkokankaalta loistavalla äänentoistolla ja laadulla. En tiedä, aionko katsoa tämän joku päivä uudelleen, mutta ehdottomasti kyseessä oli kokemisen arvoinen elokuva.
