On olemassa elokuvaohjaajia, jotka tekevät loistavia elokuvia tuomatta kuitenkaan genreensä mitään uutta. Christopher Nolan ei kuitenkaan kuulu tähän kategoriaan. Kun Nolan luo elokuvaa, hän ei seuraa muiden jalanjälkiä vaan tekee sellaista, mistä muut eivät voisi edes kuvitella. Tämä on osa sitä taikaa, jonka ansiosta Nolan on luonut itselleen vankan fanipohjan ja häntä kunnioitetaan elokuvatekijänä Hollywoodissa. Interstellar on yksi vuoden odotetuimmista ja kunnianhimoisimmista elokuvista, joka rikkoo Nolanin tapaan perinteisiä genrerajoja.
“Interstellar kertoo tutkimusmatkailijoista, jotka ylittävät inhimillisen avaruusmatkailun rajat käyttämällä hyväksi vastalöytämäänsä madonreikää, jonka avulla heidän on mahdollista kulkea aiemmin ihmiskunnalle liian pitkiä tähtienvälisiä välimatkoja.” Tämä on sitaatti Interstellarin leffatykin sivulta ja se on riittävä juonikuvaus tälle elokuvalle. Tähän elokuvaan pätee, kuten moniin muihinkin elokuviin – ja etenkin Nolanin leffoihin – , että mitä vähemmän tiedät, sen parempi. Sen voin sanoa, että tutkimusmatkailijoiden matka kohti tuntematonta pelastaakseen ihmiskunnan nälältä ja tukehtumiselta on yksi kiehtovimmistä ja näyttävimmistä, mitä olen ikinä nähnyt.
Matthew McConaughey esittää tämän avaruuseepoksen pääosaa näyttelemällä leskeä maanviljelijä perheenisää, joka elelee lastensa kanssa syrjäisellä tilalla. Hän on kuitenkin entinen pilotti ja insinööri ja erilaisten sattumusten kautta, joita en nyt aio paljastaa, päätyy NASAn lennolle, jonka tarkoituksena on ihmiskunnan selviytymisen takaaminen. Jo viimeistään Dallas Buyers Clubissa taitonsa paljastanut McConaughey osoittaa osaavansa näytellä. Hänen hahmonsa Cooper on elokuvan samaistuttavin. Hän on tavallisen tallaajan oloinen, mutta kuitenkin erittäin älykäs. Häntä ohjaa rakkautensa lapsiinsa ja etenkin tyttäreensä Murphyyn, jota esittää ensin nuorena tyttönä Mackenzie Foy ja aikuisena Jessica Chastain. Kaikki elokuvan näyttelijät vetivät osansa erinomaisesti. Parhaimpina mieleen jäivät Nolanin luottonäyttelijä Michael Caine ja myös David Gyasi, joka esitti yhtä tutkimusmatkailijoista.
Interstellar sisältää paljon monimutkaisia tieteellisiä teorioita, kuten suhteellisuusteoria ja madonreiät ja ne ovat selitetty hyvin kansantajuisesti yleisölle varmistaakseen, että kukaan ei putoa kärryiltä. Avaruudessa matkailu on visuaalisisesti kauneinta, mitä on valkokankaalla nähty. Jokainen otos tuntuu huolellisesti tehdyltä ja saa haukkomaan henkeä. Madonreikämatka vetää melkein vertoja erinomaiselle 2001: Avaruusseikkailulle. Siinä missä Kubrick teki abstraktia taidetta madonreikämatkastaan, Nolan on yrittänyt tehdä siitä mahdollisimman paljon todellisuutta kuvaavan. Koko elokuvanhan suurena tieteellisenä avustajana on toiminut fyysikko Kip Thorne, jonka ansiosta mallinnettaessa mustaa aukkoa, he tekivät oikean tieteellisen läpimurron. Tämä elokuva on todellakin tarkoitettu katsottavaksi isolta kankaalta, sillä elokuva on yhdellä sanalla sanottuna eeppinen.
Se, miten Nolan on saanut pidettyä näin suuren elokuvan kasassa, on taito sinänsä. Elokuvalla on pituutta 2 tuntia ja 49 minuuttia, mutta Nolanille tuttu tasainen kerronta pitää huolen siitä, että missään vaiheessa ei tule tylsää hetkeä. Se ei ala missään vaiheessa toistaa itseään – kuten vaikkapa viime vuoden arvostettu Gravity – ja painottaa oikeissa kohdissa loistavilla kamerakulmilla ja Hans Zimmerin mahtipontisella urkumusiikilla. Jotkut eivät pidä Zimmerin tyylistä, mutta se on omiaan tällaiseen elokuvaan. Zimmer on luonut pitkästä aikaa jotain uniikkia ja erilaista. Nyt hänellä on hyvät mahdollisuudet vihdoin pokata toinen Oscarinsa Leijonakuninkaan jälkeen. Nolanin ja Zimmerin yhteistyö on jatkunut jo useiden elokuvien ajan, mutta tämän elokuvan audiovisuaalinen puoli vie kyllä potin. Välillä kuitenkin olisin ehkä kaivannut kerronnassa vähän pidempiä taukoja, jolloin ei tapahtuisi mitään, vaan kuvattaisiin enemmän vain tyhjää, laajaa avaruutta. Tällaiset luovat tauot olisivat tehostaneet elokuvan vaikutusta entisestään.
Interstellar on ehdottomasti yksi vuoden suurimmista elokuvista, joka tuntuu olevan Nolanin henkilökohtainen oodi sci-fi leffoille. Välillä näkyy viittauksia suuriin klassikoihin, kuten aiemmin mainitsemaani 2001: Avaruusseikkailuun. Siinä missä Avaruusseikkailu pohti perimmäisiä kysymyksiä analyyttisellä ja “hitaasti, mutta varmasti” -kerrontatekniikalla, Interstellar yhdistää analyyttisyyden sentimentaalisuuteen. Rakkaus toimii tämän elokuvan pohjana. Se on tämän elokuvan ydin. Oltiin sitten toisessa galaksissa etsimässä asumiskelpoista planeettaa vaarallisissa olosuhteissa, rakkaus-teema on jatkuvasti läsnä. Sentimantaalista puolta on mielestäni painotettu ehkä vähän liikaakin, mutta se ei omasta mielestäni kuitenkaan pilaa elokuvaa. Elokuvan käsikirjoitus on rautaa alusta loppuun. Siitä pitivät Nolanin veljekset huolen. Pienet juoniaukot ja tekniset seikat jäävät hiukan kaivamaan mieltä, mutta ottaen huomioon elokuvan suuruuden ja kunnianhimoisuuden, ei se ole ihme, että jonkin verran aika selviäkin virheitä löytyy. Ei se kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Interstellar on perhanan kova leffa ja vuoden elokuvatapaus.
