Riemunkiljahduksia, jalkojen töminää tannerta vasten. Kuka ehtii ensiksi maaliin? Ei ainakaan se pullukampi. Pikkusiskokin on jäädä vauhdista; silmälasit tippuvat. Autiotalon raunioilla katsotaan kuka on kuka. Sitten kotiin. Yksi pojista jää jälkeen. Michele. Hänen pitää löytää pikkusiskonsa rillit. Michele löytää, mutta löytää samalla muutakin – kuopan ja sinne piilotetun mytyn, jolla on pienen ihmisen muoto.
Minä en pelkää on jo pelkästään visuaalisesti niin jännittävä ja virkeä elokuva, että sitä katsoo siksi ihan mielikseen. Jossakin kymmenen vuoden korvilla kiikkuvan Michelen maailma on käsinkosketeltavan lähellä, kiitos palkitun Italo Petriccionen kameratyön. Oikean tunnelman saavuttamiseksi on kuitenkin täytynyt tehdä töitä – tietysti – myös lapsinäyttelijöiden suhteen. Giuseppe Cristiano on varsinainen löytö Micheleksi. Pojassa yhdistyvät sekä herkkyys että lempeä jämäkkyys.
2000-lukulaisesta eurooppalaisesta elokuvasta Minä en pelkää on ehdottomasti tähän mennessä kiehtovinta päätä. Paikoin se haiskahtaa neorealistiselle, mikä tietysti ei uudemmallekaan leffalle ole rasitteeksi. Ohjaaja Gabriele Salvatores on Ossessionensa katsonut. Minä en pelkää ei kuitenkaan ole raskastempoinen tai synkistelevä. Pikemminkin katsojalle tulee siitä sellainen olo kuin olisi juossut viljapellon halki pikkulapsen ilolla. Sen olon saa särmälle vain tyhmä aikuinen tuhmine tekoineen.
