Mickey Rourke on nähnyt tähtielämän nurjan puolen. 80-luvulla kuuluisuudeksi ja pienimuotoiseksi seksisymboliksi noussut maskuliininen lihaskimppu koki pian laskujohteisen urataantuman ja ajautui floppirooleihin ja yksityiselämän kriiseihin. Ammattinyrkkeilijän uraakin kokeillut Rourke sai pahaa mainetta kärhämistään virkavallan kanssa ja alkoholiongelmistaan. Rourke vetäytyi pian pois julkisuudesta ja teki pieniä roolisuorituksia 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alkuvuosina. Vuonna 2005 kuitenkin jylisi. Nuori, nousukiidossa ollut elokuvaohjaaja Robert Rodriguez nimitti Rourken uuden elokuvansa pääosaan. Frank Millerin sarjakuviin perustava Sin City (2005) kertoi omaperäisellä tyylillä tarinaa korruptoituneesta ja rikollisten hallitsemasta Basin Cityn arjesta. Karskia tappokone Marvia esittävä Rourke nousi jälleen otsikoihin comebackinsa ansiosta. Lopullinen naula arkkuun lyötiin Darren Aronofskyn mestarillisella The Wrestler (2008) elokuvalla. Oscar-ehdokkuuden parhaasta pääosasta saanut Rourke joutui taipumaan Sean Pennille, joka pokkasi lopulta pystin esittäessään homoseksuaalista poliitikkoa Harvey Milkiä. Kriitikot sanattomaksi suorituksellaan vetänyt Rourke pääsi kerrankin esittämään täysin rehellisesti ja ehkäpä hänelle parhaiten sopivinta roolia miehestä, jonka arkinen alamäki on koskettavan realistista katsottavaa.
Randy ”The Ram” Robinson (Rourke) on uransa ehtoopuolella oleva ammattilaisvapaapainija. 80-luvulla loistanut Randy heitteli vastustajaa toisensa jälkeen pitkin painikehiä (ja usein jopa ulkopuolellekin) hyytävällä itsevarmuudella. Kun terveys ja hypetyskäyrät ovat ottaneet laskujohteisen suunnan ja yleisötäytteiset areenat vaihtuneet hikisiin koulun liikuntasaleihin, Randy palaa rymisten maan pinnalle ja vähän sen allekin. Painiuransa hengissä pitämistä epätoivoisesti yrittävä Randy ei tunnu välittävän omasta hengestä pätkääkään – lihaksetkin on helpompi kasvattaa poppakonstein kuin painoja nostelemalla. Kun kohtalo puuttuu peliin ja elämä heittää raivoisasti takapakkia, Randy havahtuu. Onko se kuitenkin liian myöhäistä? Silmiä on hankala aukaista elämälle, jos ne ovat vuosien hakkaamisesta mustina.
Vielä nuorella iällä oleva elokuvaohjaaja Darren Aronofsky tuntuu siirtyvän vain mestariteoksesta seuraavaan. Erinomaisella psykologisella trillerillään Pii (1998) uraansa luonut Aronofsky väsäsi havahduttavan huumesaarnan Unelmien Sielunmessun (2000) ja omaperäisen, scifi-tyylisiä piirteitä hyödyksi käyttäneen rakkaustarinan The Fountainin (2006). The Wrestler on Aronofskyn töistä arkisin ja eniten realistisuutta hakevin. Käsivarakuvaus ja taustamusiikin vähäinen käyttäminen antavat elokuvalle dokumenttimaisia piirteitä ja antaa tukevat raamit henkilötarinalle. Alkukohtaus, jossa sanomalehtiotsikoilla ja ”selostuskerronnalla” päästään selville Randyn vapaapainiuran huippuhetkistä. Siitä siirrytäänkin rosoiseen arkeen, jossa selvästi rappioitunut ex-tähti viettää kurjaa asuntovaunuelämää, välillä jopa pakettiautonsa takaosassa nukkuen. Sentimentaalisuus mittari nousee kohisten ylöspäin, kun katsojalle paljastetaan enemmän Randyn ongelmista. Missään vaiheessa Aronofsky ei vedä tarinaansa imeläksi, vaan pitää surullisen lohduttoman tunnelmansa paikoittain aurinkoisena todistaen, että paistaahan se aurinko risukasaankin. Aronofsky kuvaa hahmoansa säästeliäästi eikä jysäytä kaikkia murheita kankaalle samanaikaisesti. Katsoja pystyy aistimaan ja elämään sankarinsa hetket kuin omina murhekokemuksina, tästä kiitos kuuluu nerokkaalle idealle käyttää pelkästään käsivarakuvausta tapahtumien tallentajana. Kamera seuraa henkilöitä, mitä ikinä tapahtuukaan.
Elokuvan tärkeimmässä osassa olevat painikohtaukset on toteutettu upeasti. Mickey Rourke bodasi itselleen melkoisen vartalon näyttääkseen aidolta vapaapainijalta, jonka keho on arpien, kolhujen ja mustelmien täyttämä. Kamera tuodaan painikohtauksissa kehän laitaan, melkeinpä painijoiden iholle. Katsoja pystyy todellakin elämään intensiivisissä tapahtumissa mukana. Jokainen lyönti, heitto ja kenttään mäjähdys kuulostaa varsinkin teatterissa upealta ja väsyneiden miesten tuskanhuudot antavat todenmukaisen kuvan tuosta väkivaltaisesta testosteronijumpasta. Loppua kohti mentäessä juoni tiheytyy ja tapahtumat alkavat muodostaa yhtenevää ketjua. Katsoja luulee aavistavansa elokuvan lopun, mutta yllättäen Aronofsky jättääkin kaiken avoimeksi. Tyylikäs lopetus jättää myös paljon mietinnän varaa ja herättää laajalti ajatuksia ja antaa tärkeän elämänopetuksen: likaisesta ojasta on hankala kavuta ylös ja kädet ja pää eivät tule toimeen keskenään. Samaa voisi verrata myös ainaisen kurjuuden ja vastoinkäymisten sarjaan, jotka eivät totisesti pääty jos tikkua ei pistetä ristiin.
The Wrestler on eittämättä erinomainen ja varsin mestarillinen henkilökuva. Se on todenmukainen, karu ja koskettava, joka ei kuitenkaan vastoinkäymisten ja kurjan arjen kuvaamisessa ylly missään vaiheessa liian sentimentaaliseksi saati sitten imeläksi. Se on myös kannustava kuvaus vaikeuksien voittamisesta, sinnikkäästä taistelusta ja paremman elämän toivosta. Ennen kaikkea The Wrestler on Mickey Rourke elokuva. Pääosarooliin täysin rinnoin ja hauiksin paneutunut Rourke tulkitsee muskelimaisen miehen yksinäisyyttä eläytyen äärimmäisen täysipohjaisesti hahmonsa tunteisiin. Rourke ja päähahmo Randy Robinson ovat kuin täysin sama henkilö, jota elämä moukaroi pahemmin kuin massiiviset steroidikaapit painikehässä. Rourke todistaa myös herkkyytensä vetäisten muutaman kerran kyynelkanavansa tyhjäksi. Myös sivuosarooleissa loistavat juttelukumppanistripparia esittävä Marisa Tomei ja katkeraa tytärtä esittävä Evan Rachel Wood.
Kokonaisuus on virheetön ja tyylipuhdas napakymppi ja ei voi kuin vain ihmetellä kuinka Rourke palasi kotiin ilman Oscar-pystiä. Tosin kaikki kunnia Sean Pennille vaikean roolin tulkitsemisesta, mutta Rourke veti silti ainakin allekirjoittaneen mielestä pitemmän korren.
