Mies (Christensen) on poliisin kuultavana. Virkavallan edustaja on saanut surmansa ja tällä juonteikkaalla jäppisellä on jotakin tekemistä the issuen kanssa. Takauma kertoo katsojalle, ettei kyseinen herra silti ollut edes paikan päällä, kun urhea lain ja oikeuden puolustaja sai kuolettavat vammansa. Siihen julmaan tekoon syyllistyi nainen, ryöstäjä, joka tahtoi ajaa pakoautollaan juuri siitä, missä uhri seisoi. Mikä on henkilöiden suhde toisiinsa?. Mies, Carsten nimeltään, on yli vuosi sitten ottanut rakastajan (Bille), joka sittemmin osallistui tuohon yhden ihmishengen vaatineeseen ryöstöön. Siitä tilanteesta on mahdollisuus edetä moneen suuntaan.
Lyypekin ja San Sebastiánin festivaaleilla mainetta niittänyt Manslaughter ei ole helppo leffa (pitää). Ohjaaja Per Fly käsittelee aihettaan siten, että katsojalla on lopulta edessään valmiiksi viipaloidun limpun sijasta ehjä leipä. Se, miten hyvin paistettu tämä ”bröödi” on, onkin toinen seikka. Jo takauman käyttäminen heti alussa – vaikka kyseinen flashback on tosin varsin miellyttävästi leikattu – tuntuu köykäiseltä ratkaisulta. Toisaalta, kliseisten elokuvaelementtien käyttäminen helpottaa katsojaa; kun ei ole kummallisia kikkailuja tarjolla, itse asiaan tai elokuvan mahdolliseen sanomaan tulee helposti kiinnittäneeksi enemmän huomiota.
Manslaughterin päähenkilö, opettaja Carsten, on kaikessa hiljaisuudessa tilanteeseensa turhautunut aviopuoliso. Pernilla Augustin ammattimaisella intensiivisyydellä tulkitsema aviovaimo ei näe eikä ymmärrä, mitä heille on tapahtunut. Jesper Christensenin hillitysti esittämä Carsten taas ei tunnu näkevän lopulta kuin oman napansa ja Pil, hänen rakastettunsa, on vain väline, jolla mies yrittää ulkoistaa omat ongelmansa. Kun heidänkin suhteensa alkaa rakoilla, Pil toteaa diplomaattisesti, ettei vika ole hänessä (siis Pilissä), vaan heissä.
Elokuvan ”manslaughter” tapahtuu tavallaan sekä henkisellä että fyysisellä tasolla. Fyysinen on tietysti lopullinen, sillä kun henki on kerran ruumiista paennut, ei se tietenkään siihen takaisin tule. Tapetun poliisin, Larsin, vaimo kuolee miehensä mukana vähä vähältä itsekin. Harvemminhan yhden yhteisön jäsenen menehtymisellä on ei-kumulatiivisia vaikutuksia. Pil on osallisena myös Carstenin henkiseen surmaan, mutta toisaalta Carsten asettuu päätöksillään itse uhriksi samaan tapaan kuin pakoauton eteen jäykistyvä poliisi. (Kenet katsoja tahtoo syyllisenä nähdä, hän näkee – ohjaaja ei sitä kerro.) Viime kädessä se, mitä Larsille tapahtui, on se tärähdys, joka panee lumivyöryn liikkeelle. Mutta niin kauan kuin ruumiissa on eloa, elämänsä suuntaa voi muuttaa.
Per Fly puhuu elokuvassaan myös väkivallan paikallisuudesta ja siihen reagoimisesta. Argumentti on kiinnostava, mutta katoaa elokuvan hahmojen suhdesotkujen keskelle. Fly olisi voinut myös pureutua tarkemmin opettajan ja oppilaan väliseen seksisuhteeseen, jollaisesta meillä Suomessakin aina joskus on kohua väännetty. Nyt asia jää roikkumaan yhdentekevänä kaiken muun reunamille. Samoin käy aiheelle nimeltä vankilaväkivalta. Kaikesta ei luonnollisestikaan kannata jauhaa, mutta miksi sitten edes mainita tällaisista asioista, jos niihin jättää kunnolla tarttumatta? Kokonaisuutena elokuva olisi toiminut varsin hyvin ilman niitäkin.
Mikä Manslaughterissa on erityisen miellyttävää, on sen kuvaus. Jopa ihmisenraadosta löytyy tässä brutaalia maalauksellisuutta. Leikkaus niin ikään on onnistunut, koska se on sulavaa. Tekniset seikat eivät pelasta leffaa, mutta kohottavat toki hieman sen tasoa.
