Richard Burton oli mitä mainioin näyttelijä, mutta ehkäpä kuitenkin nautittavimmillaan teatterin lavalla. Uuteen loistoonsa restauroitu Becket tuo tämän herran sekä Peter O’Toolen parhaimpiin luettavat performanssit yhä uusien katsojien ulottuville. FutureFilmin DVD:llä on ehkä tällaiselle elokuvalle jossain määrin epätyypillisen mukavasti ekstramateriaalia. Erityistä kiitosta pitää antaa leppoisasta kommenttiraidasta, jolla nyt jo ikääntynyt mutta arvonsatuntevan brittiläisesti sanaileva Peter O’Toole turinoi aiheesta ja sen vierestä.
Becket perustuu Broadway-näytelmään, joka taas pohjaa löyhästi Englannin historian tapahtumiin. Tarinan nimihenkilöä tulkitsee Väinämöisen vakaudella Richard Burton, ja hänen ystäväänsä sekä yhtä tärkeässä roolissa olevaa kuningas Henrik II:ta siis Peter O’Toole. Miehet pelaavat yhteen saumattomasti, oli sitten kyse Henrikin ja Thomas Becketin ilottelusta naisten parissa tai kaapin paikan osoittamisesta niljakkaille kirkonmiehille. Koko leffasta jää oikeastaan sellainen kuva, kuin näyttelijöidenkin välillä olisi vallinnut täysin samanlainen, lämmin ja pitkä ystävyys. Kenties näin olikin, sillä O’Toole mainitsee kommenttiraidalla Burtonin olleen hänen naapurinsa.
Kuten elokuvassakin, toinen herroista lähtee tästä maailmasta ennen toista. Elokuvassa tapahtumaan liittyy valtapoliittinen seikka. Kun kaksi yhtä kovaa on toisiaan vastaan, ja toinen on tarinassa suorastaan luotu marttyyriksi, kuvio on selvä.
Becketin loisteliaat lavasteet eivät kätke sitä tosiseikkaa, että kyse on alkujaan teatterikappaleesta. Tekojen sijasta yleisölle tarjotaan enemmän sanoja. Mutta se ei niinkään haittaa, kun puhujina ovat kuitenkin tämän tyyppisen tekstin suoltamisen taitavat ammattilaiset. Tapahtumat on sijoitettu paria ratsastuskohtausta lukuun ottamatta sisätiloihin, massiivisten kiviseinien suojaan. Elokuvan saamaa Oscar-ehdokkuutta lavastuksesta ei voi ihmetellä, sillä sisätilat eivät ole kuitenkaan aitoja. Hämmästyttävää kyllä, nämä valtaisat kivirakennelmat ovat siis kaikkea muuta kuin kiveä!
Elokuva oli toki tärkeämmillekin palkinnoille ehdolla; Becketille oli luvassa aikoinaan kunniaa kaikkiaan 12 Oscar-kategoriassa, joista näkyvimmät olivat ohjauksesta (Peter Glenville), parhaasta elokuvasta ja parhaasta miespääosasta (sekä Burton että O’Toole). Lopulta himoittu kultapoika kolahti kuitenkin kotiin Becketistä vain miehelle nimeltä Edward Anhalt, joka toimi elokuvan käsikirjoittajana. Eläväisempi ja riemukkaampi elokuva, joka sekin oli teatterikappaleen elokuvasovitus, peittosi Becketin tuon vuoden Oscar-kinkereissä. Kyse oli My Fair Ladysta.
My Fair Ladyyn verrattuna Becket on tosiaan raskas ja kuivakka teos. Pientä hilpeyttä herättävät silti mm. Richard Burtonin tulkitsemat rukouslaulut, joskin tahattomasti. Englannin nummilta nouseva sumuinen harmaus saa pontta gregoriaanisesta kirkkolaulusta, jota säveltäjä Laurence Rosenthal on käyttänyt soundtrackilla uskaliaan runsaasti kaksi ja puolituntia kestävään elokuvaan. Toisaalta tätä elokuvaa haluaisi ylistää korkealuokkaiseksi taiteeksi, toisaalta on pakko todeta, että kaikki sen osaset eivät toimi niin, että katsoja takoisi lopussa kahta kättä yhteen ja huutaisi hurraata kurkkunsa syövereistä. Kaikki on liian valmiiksi pureksittua ja hiotuimpien osien välistä paistaa kumma onttous. Teatterista on vaikea siirtyä elokuvaan.
