Elokuvan tarina on erittäin hyvä. Ainainen jodlaus vain alkaa loppujen lopuksi käydä hermoille koska musiikki on niin aikansa elänyttä, samoin kuin tälläiset musikaalit. 60-luvulle perinteinen imelänromanttinen komedia/draama ei ole minun mieleeni, ja tuskin kovin monen muunkaan.
Iloinen ystävämme Maija Poppanen (Julie Andrews) pääsi tällä kertaa lastehoitajanunnaksi lievästi sanottuna kurinalaiseen perheeseen. Noh, hän pistää paikan biletykseksi heti, kun isipappa Von Trapp kääntää selkänsä. Kaikesta tekee täydellistä, että äitinsä menettäneet lapset koostuvat melkein Maija Poppasen ikäisestä teinitytöstä jolla on natsipoikaystävä ja kuudesta muusta kakarasta jotka ovat kaikki niin hemmetin iloisia persoonattomia olioita että oksettaa. Noh, iloinen nunnaystävämme Maija Poppanen sitten iskee kaksi kertaa ikäisensä isi Von Trappin toiselta naiselta. Ja koska kaikki ei voi olla täydellistä, pistetään koko 9-henkinen perhe juoksentelemaan natseja pakoon.
Nähtyäni Sound of Musicin jouluna 2003 en sitä halua uudestaan nähdä! Mieleeni tuli puolessavälissä, että voisiko joku nyt vihdoinkin kolkata minut joulupallopaketilla. Ei voinut, joten äitini mieliksi katsoin hänen kanssaan sen loppuun. Mieleeni ei jäänyt yhtikäs minkäänlaista kuvaa nimistä, kunnollisesta tarinasta tai muusta. Päähän vaan jäi ne ärsyttävät laulut joissa saarnattiin mm. siitä kuinka ollaan kuusitoista. Niitä tuli sitten jodlattua joululaulujen lisäksi, koska ne jäävät epämiellyttävästi soimaan päähän. Ei tätä lisää, kiitos! Tästä olisi vain puuttunut entistä kamalampi jatko-osa!
nimimerkki: Annis
