Elämänkertaelokuvat ovat hieno tapa oppia jonkun merkittävän henkilön luonteesta, saavutuksista ja elämästä. Mutta amerikkalaiset elämänkertaelokuvat tuppaavat valitettavan usein olemaan kaavamaisia ja mielikuvituksettomia. Elämänkertaelokuvissa ohjaajalla pitäisi olla taiteellinen vapaus kertoa henkilön elämästä omalla tyylillä ja omalla perspektiivillä. Mutta näin ei käy aina, vaan mielenkiintoisen henkilön elämästä tehdään etenkin Hollywoodissa tylsä, harmaa ja kaavamainen elokuva. Kinsey on selkeä esimerkki tällaisesta elokuvasta. Se ei tarjoa mitään uutta. Se vain esittää päähenkilönsä elämän laimeasti ja menee eteenpäin katumatta. Elokuvan jälkeen tiedonmääräni elokuvan aiheen suhteen hakkasi elokuvan aiheuttaman vaikutuksen määrän 10-0.
Tarina kertoo merkittävästä tutkijasta professori Alfred Kinseystä, joka tutkimuksissaan siirtyy hyönteisistä seksuaaliseen käyttäytymiseen. Väitetyn biseksuaalin ja pervon tutkimukset olivat 1940-luvun kristillismoraalisessa Amerikassa sanalla sanoen kuohuttaneita, sillä sen ansiosta huomattiin, että seksi on paljon yleisempää ja seksuaalinen käyttäytyminen monitahoisempaa kuin kuviteltiin.
Liam Neeson esittää ylväästi puhuvaa nimihenkilöä hyvin ja hänen päättäväistä vaimoansa Claraa esittävä Laura Linney on myös hyvä, vaikkei välttämättä Oscar-palkinnon arvoinen. Pienessä roolissa nähdään John Lithgow, joka esittää Kinseyn isää hienosti ja vie näyttelypisteet kotiin.
Mitä tästä voisi vielä sanoa? Monille tämä ehkä kolahtaa, mutta minulle ei. En ollenkaan tykkää tällaisista varmoilla korteilla pelaavista elämänkertaelokuvista, joissa ei ole lainkaan taiteellista näkökulmaa. Kinsey menee sinne Seabiscuitin, Fridan ja Kauniin mielen häpeälliseen joukkoon, jossa elämänkertaelokuvilla ei ole mitään tekemistä laadun kanssa, vaan tuloksena on umpitylsää, suorastaan haukotuttavaa puuroa.
nimimerkki: Nelisilmä
