On hyvin todennäköistä, että vaikka lukija olisikin sattunut koko ikänsä ahmimaan elokuva-aiheista tietokirjallisuutta, seuraamaan akateemisempaakin hipsterimediaa tai vaikka tutustunut Carl Theodor Dreyerin omaan kirjalliseen tuotantoon sekä haastatteluihinkin, on tämän ruotsalaisen studion leivissä sotavuosina tuotetun pienen kamaridraaman koko olemassaolo aina tähän asti jäänyt täysin pimentoon. Tähän on myös varsin pätevä syynsä, sillä ohjaajamestari oli niin pettynyt luomukseensa että oli mieluummin mainitsematta sitä edes nimeltä koko lopun ikänsä aikana, eikä sukellus lippuluukuilla ole ruotsalaisten isäntien uudelleenjulkaisuhalukkuutta juuri lisännytkään. Aivan viime vuosiin asti kyseessä onkin ollut eräänlainen taiteenlajinsa kadonnut reliikki ja kuriositeetti, josta ei ole löytänyt tietoa edes internetistä mistään katsomisesta nyt puhumattakaan.
Kahden ihmisen täydellinen epäonnistuminen on kovin valitettavaa, sillä kyseessä oli alunperin äärimmäisen kunnianhimoinen teos jopa kuuluisan ohjaajan itsensä huikealla mittapuulla. Tiettävästi Dreyer suunnittelikin tästä kaikkien aikojen suurinta ja mahtavinta yhteen ainoaan huoneeseen sijoittuvaa draamaa, mutta loppujen lopuksi riidat tuottajan kanssa koituivat tämän turmioksi. Dreyer ei esimerkiksi saanut lainkaan haluamiaan näyttelijöitä vaan suunnittelemiaan täysin päinvastaisilla ominaisuuksilla varustetun puisevan ja kemiattoman kaksikon, tuottaja lisäili ja poisti kohtauksia täysin oman mielensä mukaan, päätettiinpa koko komeuden taustalle vielä lisätä melodramaattista musiikkiakin.
Näistä hankalista lähtökohdista syntyi draamallisessa mielessä äärimmäisen epätasainen sillisalaatti kilpailijansa plagioinnista ja murhasta epäillystä tutkijasta sekä tämän mielitetystä. Kovin mielikuvituksettomalta ja nopeasti kokoon kyhätyltä tuntuva juoni lässähtääkin käytännössä aina kokoon taustalla soivien dramaattisten sävelten kaikotessa ja näyttelijöiden avatessa suunsa päästääkseen niiden sijasta ilmoille kankeaa dialogiaan. Duon jutustelua mielenkiintoisempaa olikin seurata Dreyerin rohkeita kokeiluja erilaisten kuvaus- ja leikkausteknisten niksiensä parissa. Yhtenä poikkeamana alan kirjoittamattomasta säännöstä tässä ei esimerkiksi näytetä katsojalle koskaan mitä henkilöt katsovat, kamera on jatkuvassa hitaassa liikkeessä ja toisinaan tapahtumat nähdään vain epämääräisenä varjona seinällä [movie]Nosferatu[/movie]n hengessä.
On vähintäänkin mielenkiintoista pohdiskella mielessään, minkälainen teos Kahdesta ihmisestä olisi parhaassa mahdollisessa tapauksessa ilman tuotanto-ongelmiaan voinut kuoriutua. Ehkä kyseessä olisi voinut olla [movie]Vampyr[/movie]in kaltainen tekijänsä vähäisempi mestariteos, uusi [movie=1924]Naisen orja[/movie] tai peräti [movie]Rakastakaa toisianne[/movie]. Vastausta edelliseen emme luonnollisesti enää voi koskaan saada tietää, mutta tähän loppuun on kuitenkin pakko todeta, että huonompiakin “floppeja” on maailmassa nähty ja tehty monta sataa tusinaa pelkästään kuluneen vuoden aikana.
