Kuin raivo härkä on jyhkeä kuvaus kultaakin kalliimman kaksikon, Martin Scorsese – Robert De Niro, huippuvuosilta. Loistavan Taksikuskin jälkeen sama meno jatkui ja De Niro jopa äityi uhrautumaan roolinsa puolesta – niin kuin kunnon näyttelijän pitääkin – lihottamalla itseänsä muutaman rontin lisäkilon verran leffan loppukohtauksia varten. Tarina pohjautuu ihan oikean nyrkkeilykehiä menestyksekkäästi vuosikymmeniä sitten kolunneen nyrkkeilijä Jake La Mottan elämään ja kyllähän dynaaminen duo leffalla keräsi komeat sulat hattuihinsa – jälleen kerran. Schraderin Pauli väsäsi käsikirjoituksen samanlaisella vimmalla kuin Taksikuskinkin.
La Motta ottelee kuin Rocky konsanaan, ensimmäiset 10 erää otetaan turpaan taukoamatta niin että suklaakastike roiskuu ja naamaa muotoillaan uuteen uskoon siihen malliin, että ulokkeet tuppaavat kääntyillä puolikierrosta milloin mihinkin suuntaan. Viimeisten ja ratkaisevien erien aikana sitten näytetään vastustajalle kuka määrää ja viuhuvat kombot osuvat naamatauluihin lennättäen heppua kanveesiin. De Niro huokuu todellista raivoa kehässä rymistellessään ja tasapainotellessaan tuhoisan taktiikkansa kanssa. Tämän luulisi välillä jopa olevan ihan aito ammattinyrkkeilijä. On tainnut mies tutkiskella nyrkkeilyn saloja ja La Mottan matseja hetken aikaa ennen kehään astumistaan.
Miellyttävää oli kuitenkin nähdä, että leffaa ei rakennettu pelkästään kovien nyrkkeilymatsien ympärille, vaan Jake La Mottan kehittyminen – vai olisiko taantuminen pikemminkin oikea sana kuvaamaan tilannetta – ihmisenä on se juttu mikä rulettia pyörittää. De Niro on pelottavan hyvä tappelupukarina ja näyttelijänsuoritus on sitä luokkaa, että kyllähän mies laadukkaimman esiintymisensä tässä leffassa tekee. Maneeriensa mukaisesti De Niro skitsoaa, mutta en pistä vastaan ollenkaan kun vain toimii, tässä tapauksessa ansaitusti oscar-pystin arvoisesti. De Niron kanssa samoissa leffoissa usein liikuskellut Joe Pesci on Jaken pikkuveljenä ja managerina Joeyna mainio temperamenttia ja verbaalista lahjakkuutta myöten. Herrat vetävät välillä hieman tarantinomaistakin dialogia ja jauhavat juttua kiinnostavalla tavalla vähän turhemmistakin asioista. Lieneekö improvisaatiollakin osuutta asiaan, tiedä häntä. Muissakaan rooleissa ei ole valittamista.
La Motta on ikävä ihminen muuallakin kuin kehässä ja luonteeltaan ylimielinen iso pomo, joka sanoo missä mennään ja koska mennään. Ystäväpiiri koostuu lähinnä rahojaan vedonlyönnistä kiskovista pulliaisista ja perheenjäsenistä, jos niistäkään. Vaimot vaihtuvat tiuhaan ja ihmissuhteet joutuvat koetukselle kun mies jyrisee sairaalloisen mustasukkaisena jokaisesta pikkujutustakin. Parituntisen verran tuon luupään vainoharhaista sekoilua seuraa silmäpari tiiviisti ruudussa kiinni ja säälipisteet tulee jaettua viimeistään elokuvan lopussa. Onnelliset loput joutavat roskakoriin ja La Mottan kohtalo on, mikä parasta, todella tyly ja surullinen. Entinen keskisarjan huippunyrkkeilijä on vain varjo menneestä, pelkkä ylipainoinen rupsahtanut klubin lavalla hemputteleva vitsiniekka.
Urheilua sisältävät elokuvat eivät yleensä ole kovin lähellä sydäntäni ja vain ne harvat poikkeukset ovat onnistuneet vakuuttamaan. Rocky ja Lämäri kuuluvat niihin harvoihin hyviin ja tästä eteenpäin myös Kuin raivo härkäkin. Ilman muuta mestarillinen taidonnäyte, johon mustavalkoisuus tuo tietynlaista uskottavuutta, rosoisuutta ja visuaalista hohtoa. Viihteellisemmästä draamasta kiinnostuneet voivat rauhallisin mielin tehdä valintansa illan elokuvan suhteen.
nimimerkki: Lutkus
