Parhaita miekkoja ei paljasteta ikinä. Tällaiseen pasifistiseen julistukseen päättyy Kurosawan Samuraimiekka, jossa ohjaajan vakionäyttelijä, Toshiro Mifune, saa jälleen kerran heilua samuraina. Tarina on simppeli, eikä leffaa olekaan turhaan verrattu länkkäreihin. Samansuuntaista järeää yhdenköyden vetoa ja aseet tanassa etenemistä tässäkin tapauksessa nähdään.
Yhdeksän tiukkailmeistä (nuorta) samuraita havahtuu huomaamaan, että heidän korkea-arvoinen setänsä on joutunut vaaraan. Heebojen ja sedän välit ovat heikohkot, mutta poppoo päättää silti rynniä puolustamaan sedänkäppänäänsä (Itô). Kuumakalleja ilmaantuu kuitenkin rauhoittelemaan vanhempi ja jäyhempi samurai (Mifune), joka myöhemmässä vaiheessa osoittautuu varsinaiseksi yhden hengen armeijaksi. Hän on sitä tyyppiä, joka sanoo, ettei kannata tehdä niin kuin hän tekee vaan kuten hän sanoo.
Vaikka leffa on jatko-osa Yojimbolle, se toimii aivan yksinäänkin. Mifune on kerrassaan herkullinen ilmestys Sanjurona, rentona samuraiäijänä, joka vaikuttaa hallitsevan tilanteen kuin tilanteen, mutta on eniten elementissään keskellä kunnon kahakkaa. Mifunen hahmolle kovimman vastuksen antava Muroto (Nakadai) ei tunnu erityisen pelottavalta siitä yksinkertaisesta syystä, että Mifune varastaa kohtauksen toisensa perään. Statistin rooliin jää tässä leffassa moni muukin, mutta se ei pahemmin haittaa. Kurosawa kertoo tarinan mukaansatempaavasti, turhia juttuja paisuttelematta. Kokonaisuus maistuu siis vähintäänkin miellyttävältä.
