Bob Dylanin kuusi inkarnaatiota: karkumatkalla oleva poika, aviomies, pastori, kapinallinen folk-laulaja, runoilija ja lännensankari.
Tarinat kulkevat rinnakkain itsenäisinä, eivätkä käytännössä liity toisiinsa. Ainoastaan Woody-pojan ja Billy the Kidin tarinat risteävät heidän törmätessään toisiinsa ja Billyn löytäessä myöhemmin Woodyn vanhan kitaran. Mikäli katsoja ei tietäisi kaikkien tarinoiden kuvailevan samaa miestä, elokuva jäisi irrationaaliseksi joukoksi tuokiokuvia. Hyvin se toimisi niinkin. Myös se väite, että I’m Not There toimisi vain Dylanin fanien tai edes hänen musiikkiaan tuntevien katsomana, voidaan kumota. Liika tieto miehestä saattaa oikeastaan pilata elämyksen: esimerkiksi kohta, jossa Jude Quinn kuolee nuorena, ei mahdu Dylan-tietouteen mitenkään päin, mutta sopii elokuvaan ristiriidattomasti.
I’m Not There on jatkuvaa kuvallista ilotulitusta. Leikkauksen taidonnäytteen takaa löytyy pienen etsiskelyn jälkeen Jay Rabinowitz, joka on vastuussa muun muassa visuaalisesti näyttävien elokuvien “Unelmien sielunmessu” ja “Kahvia ja tupakkaa” editoinnista. Leikkaajien työn arvostuksesta kertoo vaikeus löytää tietoa koko miehestä, mutta Rabinowitz todistaa että ammatin edustajat ovat parhaimmillaan taiteilijoita. Myös ohjaajaa Todd Haynesiä on kiittäminen kauniista toteutuksesta, jossa värikkyys ja kiinnostavien yksityiskohtien runsaus (mm. Billy the Kidin kotikylä) vuorottelevat mustavalkoisen minimalismin kanssa (kuten Arthur Rimbaudin kuulusteluosuuksissa). Ohjaajan muut työt eivät ole tuttuja, mutta taiteelisen otteen takaa on elokuvasta on havaittavissa henkilöohjauksen hetkittäinen löysyys.
Cate Blanchett ja Ben Whishaw tekevät intensiiviset, moniuloitteiset roolisuoritukset, ja heidän osionsa ovat elokuvan vahvimmat. Blanchettin kritisointi miehen roolin epäonnistumisesta on täysin perusteetonta: hän näyttää, että sukupuolella ei ole väliä ja tulkitsee ihmistä, ei miestä. Myös Richard Geren ja Marcus Carl Franklinin osiot kantavat. Kerronta kuitenkin hajoaa Heath Ledgerin ja Christian Balen vuoroilla. Pojat on taidettu palkata vain kuuluisien nimien vuoksi, sillä mitään tunteita he eivät saa ilmaistua – saati herätettyä. Balen lahjoja ei ole ennenkään näkynyt, mutta Ledgerin suoritus hämmentää, onhan hän todistanut taitonsa monesti.
Näyttelijöiden ikä, ihonväri ja sukupuoli vaihtelevat. Se ei heikennä, vaan päinvastoin vahvistaa sanomaa ja sisältää symbolisen merkityksen: Dylanin on kuvailtu muuttuneen niin useasti ja voimakkaasti, että hänestä on tullut kuin eri ihminen. Toiselta kannalta voidaan miettiä, mitä me loppujen lopuksi voimme tietää tästä myyttisestä miehestä? Emme yhtään mitään. Meille jää vain tulkintoja, joista muutama tässä elokuvassa esitetään.
