Kirjailijaksi itseään ajatteleva Don Birnam (Ray Milland) on lähdössä hyväsydämisen veljensä Wickin (Philip Terry) kanssa matkalle, mutta asiassa on ongelma: Don on juoppo ja Wickin pitkällä kärsivällisyydellä on rajansa, joskin Donin tyttöystävä Helen (Jane Wyman) ainoana jaksaa uskoa parempaan. Donin ratkettua taas juomaan alkaa houreinen, tuskallinen ja infernaalisen tarkka juoppohulluuteen johtava matka jonka aikana jopa lähibaarin baarimikko Nat (Howard Da Silva) kyllästyy Birnamin jurraamiseen ja alkoholistien osaston hoitaja Bim (Frank Faylen) osaa kertoa ja myös kertoo rankkaa tarinaa [I]delirium tremensistä[/I]. Lopputulos on Miklós Rószan musiikin säestämä syöksykierre ja loppu on katartinen kokemus paitsi Donille myös katsojalle.
Billy Wilderin Oscar-voittoisasti ohjaama draama alkoholismin kurimuksesta on rankka teos. Elokuva ei ole mitenkään lyhyt ja hirmuisen kierteen aloittava ratkeaminen tapahtuu jo alkumetreillä. Siitä eteen- ja alaspäin mennään kiihtyvällä nopeudella ja hillittömän juoppoärinän ja -vapinan loppuhuipentuma on painajaismainen juoppohulluus, joskin tarina ei siihen lopu. Välissä aika loikkaa taaksepäin valottamaan kurjuuden lähtökohtia ja vaikka Don Birnam on selkeästi elokuvan roisto, hän on myös oman itsensä uhri ja kiistattoman älykäs, lahjakas ja hyvä. Viina on vain hukuttanut ne kaikki hyvät piirteet alleen ja etanolivirta on tuonut esille vain huonoja puolia.
Ray Milland on mestarillisessa vedossa. Hyvinä hetkinä on selvää että Birnam ei ole typerä ja itse asiassa osaa olla suorastaan hurmaava, mutta kierteen pahimmassa vaiheessa hän on suorastaan kammottava. Välissä hän on säälittävä ja välissä velloo itseinhon pahimmissa syövereissä. Työ on loistavaa ja katsoja todellakin uskoo että Birnam on rankasti ja tukevasti änkyräkännissä eikä se ole suinkaan iloluontoista nousuhumalaa, vaan jurraavaa laskukrapulaa. Oscar-tasoista työtä ja sen Milland myös sai roolissa mikä herättää inhoa kuten myös paatosta.
Millandin öyrytessä ja toikkaroidessa elokuvan lävitse ja valmistautuessa tuhoamaan toivonsa edustajan, kirjoituskoneen, jäävät sivuhahmot auttamatta toissijaisiksi, mutta Philip Terry ja Jane Wyman tekevät molemmat vahvaa työtä rapajuopon läheisinä joiden elämä ei takuulla ole ollut helppoa. Howard Da Silva on loistava yrmeänä baarimikkona joka varmasti on nähnyt kaikenlaisia juoppoja tiskinsa takaa ja jossa Birnam herättää puhdasta inhoa. Frank Faylen on erityisen hyytävä kaiken nähneenä hoitajana jonka arviointikyky ei ole huono hänen todetessa että “[I]you’ll be back[/I]”.
Viimeisen päälle rankka teos. Autenttinen, painajaismaisen hyvin näytelty ja aiheen käsittely on suoraviivaista. Ainoa ryppy mestariteoksesta on loppuratkaisun hienoinen [I]deus ex machina[/I]-luonne, mutta se ei ole täydellisen epäuskottava Birnamin ollessa taas parhaimmillaan: selvä, siististi puettu, harkitseva ja ennen kaikkea uskaltaa nähdä tulevaisuuteen käytyään [I]katharsiksen[/I].
