Sound of Music oli kylmän sodan ajan Yhdysvalloissa jymymenestys ja sai useita Oscareita. Tarina laulavasta von Trappin perheestä voitti kaikkien(tai ainakin melkein kaikkien) sydämet. Lainasin tämän kuulun filmin eräästä nimeltä mainitsemattomasta paikasta katsastaakseni sen mielenkiinnosta.
Kolme tuntia, karkkipussin ja kolmen vessassakäynnin jälkeen (älkää kysykö syytä) mielessäni pyöri vain yksi ajatus:miksi, ihan totta, miksi?
Tarinan tuntevat kaikki: koko perheen lemppari Julie Andrews saa liikaa laulettuaan potkut luostarista ja päätyy von Trappin perheeseen lastenhoitajaksi. Perheessä leskeksi jäänyt isä(Christopher Plummer) pitää fasistimaista kuria, mutta tietenkin uusi peipisitteri sulattaa kaikkien sydämet ja… p####t, ketä juoni kiinnostaa enemmän, katsokoon elokuvan itse(anteeksi kielenkäyttöni, olen sekavassa mielentilassa).
Elokuvasta muistetaan tietenkin parhaiten laulut ja minun täytyy ripittäytyä: otan elokuvaharrastajan harrastukseni vakavasti, mutta tämä on ensimmäinen elokuva, jota katsoessani olen testannut videon pikakelausta. Liikaa.
Elokuvan järkyttävä sokeriällösiirappisuus ja uskomattomman pökerryttävä pumpulimaailmankuva, jossa jopa natseista yritetään luoda seikkailuelokuvamaisia roistoja, panevat päiväjärjestyksen sekaisin kaikilla. Kertoman mukaan elokuvassa yritetään oikeasti mallintaa 60-luvun veikeää psykedeelistää maailmaa. Miten vaan.
Katso tämäkin kulttiraina omalla vastuulla. Jos olet kristillisdemokraatti tai Hannu Karpolle sukua, saatat jopa digata tätä.
Mutta mitä häiriintynyt katsoja(jota varmasti olet viimeistään elokuvan jälkeen) voikaan tehdä elokuvan kopiolle?
Shotguns an” grenades an” big bomber planes” these are a few of my favorite things..
Ja sitte Black Sabbathia koneeseen, kotkatatuointi ja Ozzyn keikalle…
