En tiedä mistä aloittaisin – kerrottavaa tästä elokuvasta minulla totisesti löytyy.
Ennis Del Mar (Ledger) on kovapintainen jöröjukka, joka “ei puhu eikä pussaa”. Heti elokuvan alkumetreillä hänestä saa hiljaisen miehen kuvan. Katse harhailee jossain kengänkärkien ja soran välimaastossa, kädet visusti taskunpohjalle työnnettynä. Ennisin logiikalla ongelmat ratkotaan nyrkein, ei puhumalla.
Sitten kuviohin ilmestyy Jack Twist (Gyllenhaal) – rento, rempseä ja spontaani nuorimies. Jos Ennis on hiljainen mies, niin Jack… Hän on kai sitten, ei tosin ehkä aivan täydellinen, vastakohta.
Mutta vastakohdathan täydentävät toisiaan. Mahtaakohan se olla yksi syy sille, että nämä machot “tosijätkät” ajautuvatkin sukkelaan kielletyn rakkauden täysin hallitsemattomaan kurimukseen. Ja he todellakin ajautuvat siihen – se tuskin tapahtuu heidän omasta tahdostaan, jokin näkymätön voima vain tuntuu työntävän heidät yhteen. Ja se voima, rakkaus kai nimeltään, saa aikaan sen, että tässä vaiheessa niinkin miehisistä miehistä kuin kunnon cowboyista paljastuu herkkä ja hellyydenkipeä puoli.
Mutta niin epätodennäköiseltä kuin se saattaakin tuntua, Ennisin ja Jackin välinen rakkaus kestää, kestää, kestää ja kestää. Se kestää ajankulun, miesten kivisen kaksoiselämän, kaikki väärinkäsitykset ja lopulta jopa sen kaikkein karmeimman kohtalon.
Tarina kertookin nimenomaan rakkaudesta kahden ihmisen välillä. Siinä ei korosteta homoutta, itse asiassa koko sana unohtuu elokuvan jatkaessa kulkuaan. Miksi rakkauden muka pitäisi riippua sukupuolesta?
Elokuva herätti ainakin minussa voimakkaita tunteita, niin surua, naurua, kylmiä väreitä kuin vihaakin. Se riipaisee jossain sisuskaluissa niin kirpeästi, että kivun voi tuntea jo miltei fyysisesti. Seuraava ei tullut minulla niinkään tarpeeseen, mutta monella muulla katsojalla tulisi: Elokuva toimii myös vahvasti antihomofobistisena lääkkeenä. Toivoisin, että homofobikot (ja muutkin) katsoisivat tämän leffan ajatuksella, ja miettisivät: Miksi? Miksi rakkaudesta pitää kärsiä rangaistus?
Brokeback Mountainia katsoessa toivoo, että voisi jollain tapaa korjata Ennisin ja Jackin välisen suhteen epäkohtia. Antaa heille lisää aikaa, poistaa ihmisten ennakkoluulot tai siirtää heidät kokonaan tuleville vuosikymmenille, jolloin ulkopuolisetkin olisivat ehkä hyväksyneet heidän suhteensa. Heille itselleenkin – erityisesti Ennisille – se tuotti alkuun ongelmia, mutta tunteilleen periksi antaminen oli kai lopulta ainoa vaihtoehto. Se sai aikaan seesteisiä onnen hetkiä, mutta myös tuskaa.
Näyttelijäsuoritukset ovat varmoja, eikä kertaakaan tarvitse kiemurrella sohvalla vaivautuneena. Heath Ledger taitaa olla se kaikkein kirkkain tähti. Hän ei todellakaan pilaa täydellistä leffaa, kuten jossain haastattelussaan taisi aikoinaan sanoa pelkäävänsä, vaan päinvastoin, hän tekee Brokeback Mountainista Brokeback Mountainin. Jake Gyllenhaal on myös taitava roolissaan, jota en todellakaan luonnehtisi sivurooliksi vaan toiseksi pääosaksi. Miesten onnistumisesta kertonee jotain myös se, että he nousivat elokuvan myötä jonkin sortin homoikoneiksi. Gyllenhaal sanookin olevansa ylpeä tittelistä – se osoittaa, että hän on näytellyt uskottavasti. Ihailtava asenne, täytyy myöntää. Kolmanteen päärooliin taitaakin nousta “Kalliovuoret as Brokeback Mountain”… Myös Michelle Williams ja Prinsessapäiväkirjoistakin tuttu Anne Hathaway olivat löytäneet tiensä näin hienoon leffaan, eivätkä roolityöt jää laimeiksi, mutta tällä kertaa Ledger ja Gyllenhaal taisivat aavistuksen verran varastaa potin.
Brokeback Mountain kiehtoo myös visuaalisesti. Vuoristomaisemat salpaavat hengityksen, ja kuvamaailmassa on jotain, mikä saa haikean fiiliksen kaihertamaan rinnassa. Eihän tämä toki mikään taiteellisuuden multihuipentuma ole, mutta todellakin ilo silmälle. Myös musiikki istuu leffaan kuin nyrkki silmään, ja olenkin vakavasti harkinnut soundtrackin ostamista. Gustavo Santaolallan haikeat kitarasävelet vaeltavat tajuntaan ja kiirivät sieltä selkäpiitä pitkin kylmien väreiden muodossa.
Jos kaipaat jotain kaunista katsottavaa, katso tämä elokuvaa. Vaikka kaipaisit räiskyvää toimintaa ja vilkkaita juonenkäänteitä, katso se silti.
Siitä on kulunut jo miltei puoli vuotta, kun katsoin Brokeback Mountainin… Mutta se kummittelee yhä mielessäni. Se otti palasen minua mukaansa. Kuulostaa tekaistulta, mutta totta se on.
Elokuva saa minut myös uskomaan, että jossain päin Ameriikkaa Ennis Del Mar istuu vielä asuntovaunussaan nyt noin 65-vuotiaana, viskilasi kädessään ja ajatukset Brokeback Mountainilla vaeltaen.
